Enterococcus on Firmicutes-sukuun kuuluva maitohappobakteerien suku. Enterokokit ovat grampositiivisia kokkeja, jotka esiintyvät usein pareittain tai lyhyinä ketjuina ja muistuttavat mikroskooppisesti streptokokkeja. Ihmisen suolistossa tavallisimmat lajit ovat E. faecalis (noin 90–95 %) ja E. faecium (noin 5–10 %), mutta suolistossa voi esiintyä myös muita lajeja.

 

Lajit ja esiintyminen

Enterococcus‑sukuun kuuluu useita lajeja. Tavallisimpia ihmisessä ja ympäristössä havaittuja ovat E. faecalis ja E. faecium, mutta myös esimerkiksi E. durans, E. hirae, E. casseliflavus ja E. gallinarum esiintyvät eläimissä, elintarvikkeissa ja ympäristössä. Enterokokit elävät luonnostaan ruoansulatuskanavassa, mutta niitä löytyy myös maaperästä, vedestä ja fermentoiduista elintarvikkeista.

Rooli suolistossa

Enterokokit ovat osa normaalia suolistoflooran bakteeriyhteisöä. Ne osallistuvat ravintoaineiden hajottamiseen ja voivat tuottaa maitohappoa sekä erilaisia entsyymejä. Samalla ne voivat kilpailla muille mikrobeille sopivista elinpaikoista, mutta antibioottihoidot tai muut tasapainon häiriöt voivat johtaa enterokokkien liikakasvuun ja mahdolliseen uudelleensijoittumiseen sairaalaan liittyviksi tartunnoiksi.

Terveydelliset vaikutukset ja infektiot

Vaikka enterokokit ovat usein harmittomia suolistokomponentteja, ne voivat olla opportunistisia taudinaiheuttajia erityisesti sairaalaolosuhteissa ja immuunipuutteisilla potilailla. Enterokokit voivat aiheuttaa esimerkiksi:

  • virtsatieinfektioita
  • wound‑ ja leikkausalueinfektioita
  • intraabdominaalisia infektioita
  • bakteremiaa ja sepsistä
  • endokardiittia (lähinnä E. faecalis aiheuttamana)

Infektiot syntyvät usein suolesta sekundaareina bakteeriemian tai invasiivisen toimenpiteen seurauksena.

Antibioottiresistenssi ja kliininen merkitys

Enterokokeille on tyypillistä luonnollinen (intrinsiikkinen) resistenssi useille antibiooteille, kuten monille kefalosporiineille ja osittain makroliideille. Lisäksi enterokokkien joukossa esiintyy hankittua resistenssiä, joka on merkittävä kliininen ongelma. Tunnetuin esimerkki on vancomycin‑resistentit enterokokit (VRE), joissa vastustuskyky välittyy yleisesti vanA- tai vanB-geenien avulla. VRE:t leviävät helposti sairaalaympäristössä ja rajoittavat hoitovaihtoehtoja.

Klinikassa hoidossa huomioidaan, että esimerkiksi endokardiitin yhdistelmähoidoissa saatetaan tarvita penisilliinin tai vankomysiinin yhdistelmää aminoglykosidin kanssa, mutta korkean tason aminoglykosidiresistenssi estää tällaisen synergian.

Tunnistaminen laboratoriossa

Laboratoriossa enterokokit tunnistetaan kooltaan ja muodoltaan grampositiivisiksi kokkeiksi, jotka ovat katalaasinegatiivisia ja usein pareittain tai ketjuina. Niille tyypillisiä ominaisuuksia:

  • bile‑esculin‑positiivisuus (hydrolysoivat esculinia sappisuoloissa)
  • kasvu 6,5 % NaCl:ssä
  • PYR (pyrrolidonyl arylamidase) ‑positiivisuus

Täsmällinen lajimääritys ja resistenssitestit tehdään nykyisin usein MALDI‑TOF‑massaspektrometrialla ja antibioottialtistuskokeilla.

Käyttö elintarvikkeissa ja probioottina

Joitakin enterokokkilajeja esiintyy perinteisissä fermentoiduissa elintarvikkeissa, kuten juustoissa ja lihatuotteissa. Joitakin kantaa on tutkittu probioottisovelluksiin, erityisesti eläinlääketieteessä. Kuitenkin enterokokkien mahdollinen virulenssi ja resistenssigeenien siirtymisen riski tekevät niiden käytöstä ihmisten probiootteina kiistanalaisen: turvallisuusarviointi on tärkeä ennen käyttöä.

Ehkäisy ja hoito

Enterokokki-infektioiden ehkäisyssä korostuvat hyvä käsi‑ ja tartuntatautien torjuntakäytännöt sairaaloissa, antibioottien vastuullinen käyttö (antibioottistwardship) sekä ympäristön puhtaanapito. Hoitovalinnat perustuvat mikrobilöydökseen ja herkkyystuloksiin: E. faecalis on usein herkempi ampisilliinille kuin E. faecium, ja VRE‑tapauksissa käytössä ovat muun muassa linezolidi, daptomycin tai muut vaihtoehdot potilaskohtaisten tekijöiden mukaan.

Lyhyesti: enterokokit ovat normaali osa suolistoflooraa, mutta ne voivat aiheuttaa opportunistisia infektioita ja muodostaa merkittävän haasteen antibioottiresistenssin vuoksi; laboratoriotunnistus ja tartuntatorjunta ovat keskeisiä hallinnassa.