Vääränlainen gharial eli malaijin gharial (Tomistoma schlegelii) on makean veden matelija, joka muistuttaa ulkonäöltään isoa krokotiilia. Sen tunnusmerkkinä on hyvin ohut ja pitkä kuono, joka antaa eläimelle gharialin kaltaisen ilmeen; tästä syystä sitä kutsutaan myös "false gharialiksi". Lajin tiedetään liikkuvan pääasiassa virtaavissa vesissä ja tulva-alueilla, ja se voi myös sietää lievästi murtovettä.

Taksonomia

Tomistoma on pitkään luokiteltu Crocodylidae-heimoon, mutta viimeaikaiset immunologiset ja molekyylibiologiset tutkimukset osoittavat, että se on läheisempää sukua perinteiselle gharialille. Tämän seurauksena laji sijoitetaan yhä yleisemmin Gavialidae-heimoon.

Levinneisyys

Laji on lähtöisin useista jokijärjestelmistä Sumatralla ja Malesiassa. Sitä tavataan myös Borneolla, Jaavalla, Vietnamissa ja mahdollisesti Sulawesilla. Lajin esiintyminen Thaimaassa on epävarmaa; kunnosta riippuen se on voitu havaita viimeksi joitain vuosikymmeniä sitten (ei tavattu sitten vuoden 1970). Etelä-Kiinasta löydetyt fossiilit kertovat, että lajilla on ollut laajempi levinneisyys menneisyydessä.

Ulkonäkö ja koko

Aikuiset malaijin gharialit voivat kasvaa useisiin metreihin. Yleisesti ne saavuttavat runsaasti yli 2 metrin pituuden, ja suurimmat yksilöt voivat kasvaa yli 3–4 metrin pituisiksi. Kuono on kapeampi kuin useimmilla krokotiileilla, mikä heijastuu lajin ravintoon ja metsästystapaan.

Biologia ja lisääntyminen

Malaijin gharial, kuten muutkin krokotiilit, lisääntyy munimalla. Se rakentaa pesäkumpuja, jotka koostuvat kuivuneista lehdistä, turpeesta ja muusta kasvijätteestä. Naaras munii yleensä 30–60 munaa yhteen pesään. Munat haudotaan ympäröivän kasvillisuuden lämmön ja mätänevän orgaanisen aineksen tuottaman lämmön avulla; inkubaatioaika on noin 60–90 päivää lajista ja olosuhteista riippuen.

Naaraat saavuttavat sukukypsyyden yleensä, kun ne ovat noin 2–3 metrin pituisia, mikä tarkoittaa tyypillisesti useiden vuosien ikää (yleisesti 7–10 vuotta riippuen kasvuolosuhteista). Toisin kuin monilla krokotiileilla, malaijin gharialin vanhempien huolenpito pesäajan jälkeen on vähäisempää: naaras rakentaa pesän ja tekee johtolankoja, mutta poikaset jäävät nopeasti omillensa. Tämä lisää poikasten selviytymisen haavoittuvuutta.

Kuoriuduttuaan poikaset ovat alttiita pedolle, kuten villisioille, mangusteille, suurille kissapedoille (esim. tiikerit ja leopardit), siveteille ja villi- tai kulkukoirille, jotka voivat saalistaa sekä poikasia että munia.

Ravinto

Kuten muutkin krokotiilit, malaijin gharial on lihansyöjä. Nuoret yksilöt syövät pieniä kaloja, äyriäisiä ja hyönteisiä, kun taas isommat yksilöt saalistavat suurempia kaloja ja ajoittain myös pieniä nisäkkäitä ja lintuja, jotka lähestyvät veden reunaa.

Uhanalaisuus ja uhkatekijät

Malaijin gharialia uhkaa sukupuutto useimmilla sen alkuperäisalueilla. Tärkeimmät uhkatekijät ovat:

  • Elinympäristön tuhoutuminen ja pirstoutuminen, erityisesti makean veden suo- ja turvemaiden kuivaaminen sekä ympäröivien sademetsien raivaaminen maatalouskäyttöön (mm. palmuöljyplantaasit) ja puuntuotantoon.
  • Pesien tuhoaminen ja munien poiminta ihmisravinnoksi.
  • Suora salametsästys nahan ja lihan vuoksi.
  • Vesien saastuminen, kalastuksen kilpailu ja kudosvaurioihin johtavat sivusaaliot.
  • Pienet ja eristyneet populaatiot altistuvat geneettiselle köyhtymiselle ja paikallisille sukupuuton riskeille.

Suojelu

Malesian ja Indonesian hallitukset sekä kansainväliset suojeluorganisaatiot ovat ryhtyneet toimiin lajin suojelemiseksi. Tärkeimpiä toimenpiteitä ovat:

  • Laajennetut suojelualueet ja vesiekosysteemien suojelu.
  • Lainsäädäntö, joka kieltää salametsästyksen ja munien keruun sekä säätelee trofeekauppaa.
  • Kasvatustoimet ja lisääntymisohjelmat vankeudessa sekä mahdolliset kunnostus- ja uudelleenistutusohjelmat paikallisiin jokiin.
  • Tutkimus- ja seurantaohjelmat, jotka selvittävät populaatioiden kokoa, levinneisyyttä ja ekologisia vaatimuksia.
  • Yhteisötyö ja tiedotuskampanjat, jotka lisäävät paikallista tietoisuutta lajin suojelun merkityksestä ja tarjoavat vaihtoehtoisia tulonlähteitä munien ja nahan keruun sijaan.

Vaikka suojelutoimet ovat parantaneet tilannetta joillain alueilla, lajin säilyminen luonnossa vaatii jatkuvia ja laaja-alaisia toimia: elinympäristöjen säilyttämistä, tehokasta lainvalvontaa ja paikallisten yhteisöjen sitouttamista suojeluun.