Kansanviulu (viulu kansanmusiikissa) – soitin, soittotavat ja historia

Soitin ja sen rakenne

Kansanmusiikissa viululla tarkoitetaan yleensä tavallista viulua, mutta termi voi kattaa myös viulun esimuotoja ja paikallisia variantteja. Perusosat – runko, kaula, ääniaukot, sillat kuin ja kielten virityssysteemi – ovat samat, mutta kansanviuluissa on usein paikallisia eroavaisuuksia. Esimerkiksi monissa kansansoitinperinteissä sillan muoto on litteämpi kuin klassisissa viuluissa, jolloin pystytään soittamaan helpommin kahta tai useampaa kieltä yhtä aikaa.

Alkuperäiset soittimet, joista nykyinen viulu kehittyi, vaihtelivat paljon ajasta ja paikasta toiseen. Satoja vuosia vanhoissa viuluissa oli erilaisia muotoja ja kokoja; jotkut soittimet pidettiin rinnan päällä leuan sijasta. Kaakkois-Euroopassa tunnetaan jopa viuluja, joiden vatsa (soittimen etuosa) oli valmistettu nahasta. Aikaisempien aikojen jouset olivat usein tehty suolesta tai muista luonnonmateriaaleista.

Nykykansanviuluissa käytettävät varusteet vaihtelevat: jotkut soittajat käyttävät leukatuen tai shoulder restin kaltaista varustusta, toiset soittavat ilman niitä. Jousen ja kielen laatu sekä soittimen rakenne vaikuttavat sointiin ja soittotyylin mahdollisuuksiin.

Soittotavat ja viritykset

Kansanmusiikin viulunsoitossa korostuvat rytmi ja tanssillisuus. Monissa tyyleissä painotetaan toistoa, korostettua iskua ja rytmisiä kuvioita, jotka tukevat tanssijoiden liikettä. Teknisesti kansanviulistit käyttävät usein eri soittotekniikoita kuin klassinen viulisti: campanellet, trillit, ornamentit ja erikoisjousitekniikat ovat yleisiä.

Jouset voidaan virittää eri tavoin. Tavallisen G-D-A-E-vireen lisäksi käytetään paljon niin sanottua scordaturaa, eli vaihtoehtoisia virityksiä kuten G-D-G-D tai A-E-A-E. Tällaiset viritykset helpottavat dronejen (pitkään soivat sävelet) käyttöä ja mahdollistavat tietyn soinnin tai päivätyylin saavuttamisen. Yhtä, kahta tai kolmea jousista saatetaan käyttää dronea soittamaan, erityisesti kun viritys on suunniteltu tätä varten.

Monissa perinteissä sillan litteä kaari tekee mahdolliseksi soittaa useampaa kieltä samanaikaisesti ja vaihtaa nopeasti kielestä toiseen. Tämä on tärkeää esimerkiksi polkka-, reeli- ja säkeistötoistoissa, joissa sävelet ja saumat toistuvat tiheästi.

Historia ja kehitys

Sanaa viulu käytetään myös kuvaamaan vanhempia soittimia, jotka olivat viulun esimuotoja. Keskiajalla esimerkiksi tanssimestarit käyttivät usein pientä kapeaa viulua, jota kutsuttiin kitiksi. Tällaiset soittimet olivat helposti mukana kuljetettavia ja soveltuivat tanssin ja juhlan säestyksiin.

Viulunsoiton pitkä perinne ulottuu niin aatelisiin kuin maalaisiinkin. Monet olivat minstrellejä, jotka viihdyttivät arvokkaita vieraita ja ylempää väkeä. Toisaalta viulu oli myös kansanmusiikin ja talonpoikien suosiossa: soittaminen kuului arkeen, juhlaan ja työrytmeihin.

Soittajien asema ja oppiminen

Monet kansanviulistit eivät ole saaneet muodollista klassista koulutusta, vaan oppineet soiton kuuntelemalla ja kopioimalla toisia. Usein opetus tapahtui korvakuulolta: nuotit, rytmit ja ornamentit painettiin muistiin kuulon ja toiston kautta. Vaikka jotkut osaavat lukea nuotteja, monen perinteen siirto on suullista ja esityskäytännöt periytyvät esiintyjältä toiselle.

Minstrelit saattoivat esiintyä erilaisissa tilanteissa: he soittivat juhlapöydän ympärillä, ruoan tuonnin yhteydessä tai kävelivät ja soittivat vieraslajikkeita varten. He saattoivat säestää laulajia, akrobaatteja ja muita esiintyjiä; maalaukset osoittavat usein viulun rinnalle myös muita soittimia, kuten trumpetteja ja rumpuja.

Maakohtaisia eroja ja välineet

Erilaiset kansanmusiikkiperinteet ovat kehittäneet omia tyylejään ja soittotekniikoitaan. Esimerkiksi joissain Itä-Euroopan perinteissä käytetään lyhyempiä ja painavampia jousia, joissa on hevosen karvoja, jotka on sidottu jousen kannan ympärille. Tämän tyyppisessä jousessa soittaja saattaa säätää karvan kiristystä puristamalla sitä soiton aikana, mikä vaikuttaa jousen karheuteen ja äänentuottoon. Tällaista tekniikkaa ei yleensä käytetä klassisessa koulutuksessa.

Kenttäkirjallisuudessa ja etnomusikologisissa tutkimuksissa korostetaan usein myös soittimien paikallista valmistusta ja materiaalivalintoja: puulajit, kielimateriaalit, jousen aineet ja jopa soittimen koristeet kertovat paikallisesta perinteestä.

Viulu nykykansanmusiikissa ja perinteen säilyttäminen

Viulu on edelleen yksi tärkeimmistä instrumenteista monen kansanmusiikin lajityypissä. Se toimii sekä solistina että säestysinstrumenttina, ja sillä pystytään ilmaisemaan laajasti erilaisia tunnelmia: iloisesta tanssimusiikista haikeaan laulun säestykseen. Monissa kulttuureissa perinteet säilyvät elävästi yhteisön juhlissa, työryhmissä ja perhepiireissä, mutta myös konserteissa ja opetusohjelmissa, joissa nuoret oppivat vanhoja kappaleita.

Vaikka paljon musiikkia on siirtynyt suullisena traditona sukupolvelta toiselle, nykyään myös tallenteet, nuotit ja opetusmateriaalit auttavat säilyttämään ja levittämään perinteitä. Joissain maissa syntyy myös uusia yhdistelmiä, joissa kansanviulu kohtaa improvisaation, jazzin tai populaarimusiikin elementtejä, mikä pitää perinteen elävänä ja kehityskykyisenä.

Lyhyesti: kansanviulu ei ole vain soitin, vaan osa laajempaa kulttuurista käytäntöä — se kertoo paikallisista tavoista, liikkeestä, tanssista ja yhteisöllisestä muistista.

Aiheeseen liittyvät sivut

Kysymyksiä ja vastauksia

K: Mikä on viulu?

V: Viulu on kansanmusiikissa käytetty viulu. Sitä voidaan käyttää myös hauskana sanana "viululle". Joku, joka soittaa viulua, tunnetaan nimellä "viulunsoittaja".

K: Miten soitin on muuttunut ajan myötä?

V: Viulut muuttuivat ajan myötä maasta ja aikakaudesta toiseen. Ne olivat erimuotoisia ja -kokoisia, ja niillä oli jopa monia eri nimiä. Joissakin tapauksissa niitä pidettiin rintaa vasten sen sijaan, että ne olisi pujotettu leuan alle. Jotkin soittimet, kuten kit, olivat niin pieniä, että ne mahtuivat taskuun. Kaakkois-Euroopassa oli jopa viulu, jonka vatsa (soittimen etuosa) oli tehty nahasta.

K: Millaisia jousia viulussa käytetään?

V: Viuluissa on yleensä suolistomateriaalista valmistetut jouset. Sillat ovat litteämmät kuin klassisissa viuluissa, mikä helpottaa sointujen soittamista ja jousen nopeaa jousitusta jousien välillä. Viritys voi vaihdella sen mukaan, mitä kappaletta soitetaan, mutta G-D-A-E-viritys tai muut viritykset, kuten G-D-G-D tai A-E-A-E, ovat yleisiä.

K: Miten ihmiset oppivat soittamaan viulua?

V: Monet ihmiset oppivat soittamaan kuuntelemalla muita soittajia ja kopioimalla heitä sen sijaan, että he saisivat virallista koulutusta klassisen soittotekniikan opetteluun. Tämä oppimistapa on periytynyt sukupolvelta toiselle, koska monia sävelmiä ei koskaan kirjoitettu muistiin, vaan ne opittiin korvakuulolta toisilta, jotka olivat myös oppineet ne korvakuulolta ennen heitä.

K: Millaisia jousia useimmat viulistit käyttävät?

V: Useimmat viulunsoittajat käyttävät samanlaisia jousia kuin viuluissa käytetyt jouset; joissakin maissa, kuten Unkarissa, käytetään kuitenkin yleisemmin lyhyempiä ja painavampia jousia, joissa on hevosen karvoja sidottuna konnan (kantapään) ympärille. Tämäntyyppisessä jousessa soittaja kiristää karvaa soiton aikana puristamalla sitä käsillään yhteen.

K: Kuka yleensä soitti näitä soittimia?

V: Näitä soittimia soittivat ihmiset kaikilta elämänaloilta, kuten aateliset, tärkeitä ihmisiä viihdyttäneet minstrelit, yksinkertaiset talonpojat ja monet muut - ja usein ne säestivät tanssijoita ja laulajia, kun nämä esittivät akrobatiaa juhlissa tai kokoontumisissa.

K: Mistä klassinen viulunsoitto sai alkunsa?

V: Klassinen viulunsoitto kehittyi vuosisatoja sitten syntyneistä maalaisviulujen soittotyyleistä.