AlegsaOnline.com

Soittimen viritys – mitä vire tarkoittaa ja miksi se on tärkeää

Soittimen viritys selitetty selkeästi: mitä vire tarkoittaa, miksi oikea sävelkorkeus on ratkaiseva soitossa ja miten saavuttaa täydellinen yhteisvire.

Tekijä: Leandro Alegsa

25-02-2026

Musiikissa soittimen virittäminen tarkoittaa sen valmistelua siten, että soitettaessa se soi oikealla sävelkorkeudella: ei liian korkealla eikä liian matalalla.

Kun kaksi tai useampi soitin soittaa yhdessä, on erityisen tärkeää, että ne ovat vireessä keskenään. Tämä tarkoittaa sitä, että kun ne soittavat saman nuotin, se on todellakin täsmälleen sama nuotti. Jos kaksi soitinta ei ole vireessä keskenään, ääni kuulostaa epämiellyttävältä, koska kaksi sävelkorkeudeltaan hyvin vähän erilaista säveltä tuottavat "rytmin".

Mitä vire tarkoittaa käytännössä?

Vireellä tarkoitetaan soittimen tai äänen absoluuttista sävelkorkeutta (esimerkiksi A = 440 Hz) sekä sitä, miten eri soittimet sointuvat keskenään suhteessa toisiinsa. Kun kaksi ääntä eivät ole täsmälleen samalla taajuudella, syntyy kuultava "värinä" eli sointien välinen mäntäilmiö (engl. beats). Beatien taajuus on kahden äänen taajuusero: mitä pienempi ero, sitä hitaammat beatit ja helpompi havaita epävire.

Miksi vire on tärkeää?

Yhdenmukainen sointi: yhtenäinen vire tekee soitinyhtyeestä tai orkesterista puhtaamman ja miellyttävämmän kuunnella.
Intonaatio: vire vaikuttaa siihen, kuulostavatko intervallit (kvartit, kvintit, terssit) puhtailta vai karkeilta.
Soittamisen ja laulamisen helppous: jos tausta- tai säestysinstrumentti on väärässä vireessä, soittaminen ja laulaminen vaikeutuvat.
Äänitystilanteet: epävireiset soittimet kuulostavat helposti "räikeiltä" äänityksissä.

Miten virittää — yleisimmät menetelmät

Referenssiäänestä: viritetään esimerkiksi oboen, pianon tai elektronisen lähteen (A = 440 Hz tai muu sovittu) mukaan.
Korvakuulolta (relatiivinen viritys): soitetaan tuttuja intervalleja (kvintti, kvartti, terssi) ja säädetään soittimia toisiinsa nähden.
Viritysmittarilla (kromaattinen viritin tai clip-on): mittaa taajuuden suoraan ja näyttää, kuinka paljon säveltä tulee säätää.
Virityskannella tai virityshaalla (tuning fork): yleensä A = 440 Hz. Hyödyllinen erityisesti klassisessa yhteismusisoinnissa.

Soittimesta riippuvia huomioita

Kitarat: tavallinen viritys on E A D G B E. Usein kannattaa virittää basso-ääniä ensin ja edetä kohti diskantteja. Käytä kapoista vaihtoasennon vaikutusta ja tarkista viritys harmonikkojen tai sähköisen virittimen avulla.
Viulu, alttoviulu, sello: viritetään yleensä kvinteittäin (A = 440 Hz tai orkesterin mukainen referenssi). Pienet säädöt tehdään poikasilla (fine tuners) ja isommat pegeillä.
Puhallinsoittimet: vire muuttuu lämmön ja puhallussyvyyden mukaan. Usein säädetään suukappaleen/headjointin tai putken liu’un avulla.
Piano: vaatii ammattilaisen virityksen; jousituksen ja kielten jännitys vaikuttavat. Pianosointiin vaikuttavat myös lämpötila ja kosteus.

Temperamentti ja sävelasteikot

Vireeseen liittyy myös temperamentti eli tapa jakaa oktaavi sävelten välille. Yleisin nykyaikainen järjestelmä on temperoitu» (equal temperament), jossa kaikki puolisävellöt ovat yhtä suuria. Historiallisissa tyyleissä käytetään usein muita temperamentteja (esim. just intonation tai barokkitemperoitu), joilla eri intervallit soivat puhtaammin tiettyihin säveliin nähden mutta toisissa väreissä voi olla kompromisseja.

Käytännön vinkkejä ja varotoimet

Tarkenna vire ennen harjoitusta tai esiintymistä ja tarkista se säännöllisesti harjoituksen aikana — erityisesti jos lämpötila tai kosteus muuttuu.
Viritä pienin askelin: erityisesti kielisoittimissa liian kova kiristys voi katkaista kieliä tai vahingoittaa otelautaa.
Soita yhdessä ja kuuntele beatit: hitaat beatit osoittavat lähellä olevaa virettä, nopeat suurempaa epävirettä.
Kun soitat orkesterissa, tottele johtajan tai oboen antamaa konserttivirettä. Pop- ja rytmimusiikissa käytetään usein sähköistä referenssiä tai tallennettua click-trackia.
Älä unohda, että ilmasto ja soiton käyttö muuttavat virettä: esimerkiksi uudet kielet venyvät ja vaativat useamman virityskerran ennen vakaantumista.

Yhteenveto

Hyvin viritetty soitin on perusedellytys puhtaalle ja miellyttävälle soinnille. Viritys tarkoittaa sekä absoluuttista sävelkorkeutta että soittimien suhteellista sopusointua keskenään. Käytä luotettavaa referenssiä, sopivaa menetelmää soittimellesi ja muista tarkistaa vire ennen sointia ja esiintymisiä.

Virityslaitteet

Pianon tai urkujen kaltaiset soittimet on viritettävä virittämiseen erikoistuneiden henkilöiden toimesta. Useimmissa soittimissa soittajien on kuitenkin itse viritettävä soittimensa ennen soittamista. Jousisoittimien soittajat voivat kääntää soittimensa yläosassa olevia tappeja muuttaakseen jousen kireyttä. Puhallinsoittimien soittajat voivat tehdä soittimestaan hieman pidemmän tai lyhyemmän työntämällä tai vetämällä yhtä niveltä ulos tai sisään. Rumpujen soittajat kääntävät soittimensa yläosan ympärillä olevia hanoja muuttaakseen rumpupään kireyttä.

Kun orkesteri konsertoi, soittimet on viritettävä huolella, jotta ne ovat sopusoinnussa keskenään. Yleensä pääoboistin tehtävänä on nousta ylös ja soittaa nuotti A, jotta kaikki voivat virittää sen. Jos orkesteri aikoo soittaa pianosolistin kanssa, heidän on viritettävä pianon A-nuottiin, koska pianon virittäjä on jo virittänyt pianon.

Kun viulisti virittää soittimensa, hän varmistaa, että hänen neljä jousensa on viritetty täydellisesti G:hen, D:hen, A:han ja E:hen. Kukin jousi on kierretty kierukan yläreunan lähellä olevan tapin ympärille, joten tapin kääntäminen muuttaa viritystä. Hänellä voi olla myös "säätimet" tai "hienovirittimet", jotka ovat jousen toisessa päässä, jossa ne on kiinnitetty kielekkeeseen. Säätimet helpottavat pienten muutosten tekemistä viritykseen. Viulisti varmistaa, että A on viritetty, sitten A ja D voidaan soittaa yhteen niin, että ne ovat täsmälleen viidenneksen päässä toisistaan, sitten verrataan D:tä ja G:tä ja lopuksi A:ta ja E:tä.

Jos soittimet eivät ole viritetty pianoon, soittajat käyttävät joskus virityshaarukkaa, joka antaa tarkan nuotin (yleensä A), jotta he tietävät olevansa viritetty. On olemassa myös elektronisia virityslaitteita.

Viritysjärjestelmät

Kun pianon kaltaista soitinta viritetään, pianonvirittäjän on osattava saada jokainen nuotti suhteutettua oikein toisiinsa. Musiikin historian aikana on ollut useita järjestelmiä, joilla tämä on voitu tehdä. Näissä erilaisissa viritysjärjestelmissä on kyse asteikon nuottien välisestä tarkasta tieteellisestä suhteesta. Muusikot ovat keskustelleet valtavasti siitä, miten soittimet kannattaa virittää.

Pythagoraan pilkku

Kun kaksi nuottia on oktaavin päässä toisistaan, korkeampi nuotti värähtelee kaksi kertaa nopeammin kuin matalampi nuotti. Esimerkiksi: jos jousi värähtelee 440 Hz:n taajuudella (440 kertaa sekunnissa), kuulemme sävelen A (pianon keski-C:n yläpuolella oleva A). Jos jousi pysähtyy puoliväliin (esimerkiksi koska soittaja painaa sitä alaspäin sormella), se värähtelee 880 Hz:n taajuudella, ja kuulemme yhden oktaavin korkeamman sävelen.

Nuotti, joka värähtelee 1 ½ kertaa perussävelen taajuudella, on täydellisen viidenneksen korkeampi nuotti (E).

Jos pianovirittäjä aloittaa virittämällä C:n ja virittää sitten G:n niin, että sen taajuus on täsmälleen 1 ½ kertaa C:n taajuus, hän voi jatkaa virittämistä viidenneksissä (D, sitten A jne.), kunnes hän pääsee takaisin C:hen. Hän huomaa kuitenkin, että matemaattisista syistä viimeinen C ei ole viritetty ensimmäisen C:n kanssa. Pythagoras havaitsi tämän jo kauan sitten, ja sitä kutsutaan "Pythagoraan pilkuksi".

Pythagoraan pilkun ratkaisut

Musiikilliset viritysjärjestelmät ovat kautta vuosisatojen yrittäneet löytää keinoja tämän ongelman ratkaisemiseksi. Useat musiikkiteoreetikot kirjoittivat 1500-luvulta lähtien pitkiä kirjoja parhaasta tavasta virittää kosketinsoittimet. Usein he aloittivat virittämällä viidesosan ylöspäin ja alaspäin niin, että nämä sävelet olivat täysin samassa vireessä (esim. C, G ja F), ja jatkoivat sitten (virittämällä D:n G:hen ja B:n F:ään), kunnes ne kohtasivat keskellä Fis:n kohdalla. Joskus vanhat urut viritetään nykyäänkin tällaisella menetelmällä. Soitettaessa soittimet, joissa on hyvin vähän teriä tai desiä (kuten C, G tai F), kuulostavat hyvin kauniilta, mutta soittaminen soittimissa, joissa on paljon teriä tai desiä, kuulostaa hirvittävän vääränlaiselta.

Vuonna 1584 Zhu Zaiyu, Kiinan Ming-dynastian prinssi, julkaisi tasavireisen temperaation keksinnön kirjassaan A New Account of the Science of the Pitch-Pipes. Vuonna 1585 Simon Stevin keksi samanlaisen järjestelmän. Jotkut tutkijat uskovat, että jompikumpi näistä todella keksi tämän järjestelmän. Toiset taas uskovat, että kumpikin keksi sen tai kumpikaan ei keksinyt. Noin vuonna 1700 suuri säveltäjä Johann Sebastian Bach kirjoitti tämän uuden järjestelmän pohjalta kaksi 24 preludia ja fuugaa sisältävää kirjaa (nimeltään Hyvin temperoitu klaveri) todistaakseen, että nyt oli mahdollista soittaa missä tahansa sävelkorkeudessa.

Kahdentoista sävelen kromaattisen asteikon järjestelmät

Seuraavassa on lueteltu joitakin tärkeimpiä tapoja virittää kahdentoista sävelen kromaattinen asteikko, jotka on kehitetty sen ongelman ratkaisemiseksi, että soitinta ei voi virittää niin, että kaikki sävelvälit olisivat "täydellisiä":

Oikea intonaatio, jossa kaikkien sävelten välisten taajuuksien suhteet perustuvat kokonaislukuihin, joiden alkutekijät ovat suhteellisen pieniä, kuten 3:2, 5:4, 7:4 tai 64:45; tai jossa kaikki sävelkorkeudet perustuvat harmoniseen sarjaan, joka on yhden äänen kokonaislukukertainen monikerta. Tällaista järjestelmää voidaan käyttää soittimissa, kuten luuttuissa, mutta ei kosketinsoittimissa.
Pythagoraan viritys, eräänlainen just intonaatio, jossa kaikkien nuottien välisten taajuuksien suhteet ovat kaikki 3:2:n moninkertaisia.
Meantone temperamentti, viritysjärjestelmä, jossa samaa intervallia varten käytetyt suhdelukuparit (kuten 9:8 ja 10:9) keskiarvoistetaan, mikä mahdollistaa kosketinsoittimien virittämisen.
Sekä just intonaatio että meantone temperamentti voidaan ajatella säännöllisen temperamentin muodoiksi.
Well temperamentti, jokin useista järjestelmistä, joissa intervallien väliset suhteet ovat epätasaisia, mutta vastaavat suunnilleen just intonaatiossa käytettyjä suhteita.
Yhtäläinen temperamentti (hyvin temperoidun temperamentin erityistapaus), jossa asteikon vierekkäiset sävelet ovat kaikki logaritmisesti yhtä kaukana toisistaan.

Aiheeseen liittyvät sivut

Scordatura