Kenttätykki on tykistöase, suunniteltu erityisesti armeijan mukana kuljetettavaksi ja nopeasti siirrettäväksi taistelukentällä. Alun perin termiä käytettiin kuvaamaan pienempiä tykkejä, jotka voitiin ottaa mukaan marssille ja tuoda nopeasti esiin tuliasemaan. Kenttätykit erosivat muun muassa linnoitukseen asennetuista tykeistä, piiritystykkeistä ja kranaatinheittimistä siinä, että ne olivat riittävän kevyitä ja liikkuvia käytettäväksi liikkuvan sodankäynnin olosuhteissa.

Toimintatapa ja taktiikka

Kenttätykki on tyypillisesti tarkoitettu suoralle tai lyhyen kantaman epäsuoralle tulelle tukemaan jalkaväkeä ja ratsuväkeä. Taistelun aikana kenttätykkiä voitiin siirtää nopeasti taistelukentällä, jolloin tykkiryhmät pystyivät vastaamaan vastustajan liikkeisiin, tukahduttamaan vihollisen tukikohtia tai hajottamaan muodostelmia. Erityisesti nopea siirrettävyys mahdollisti tulen siirtämisen sinne, missä sitä kulloinkin tarvittiin.

Historia ja kehitys

Jo 1700–1800-lukujen vaihteessa kenttätykit olivat olennaisia sodankäynnin välineitä. Esimerkiksi Napoleon hyötyi kenttätykeistä, joissa oli erittäin suuret pyörät ja jotka voitiin siirtää nopeasti jopa taistelun aikana. Tällainen liikkuva tykistö pystyi hajottamaan vihollisen muodostelmia, jolloin jalkaväki saattoi hyökätä hajonneisiin kohtiin tehokkaammin.

1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa kenttätykistö koki teknisen harppauksen: piilypyörityksen (rifling) käyttöönotto, takalukkoinen patruunasyöttö (breech-loading) ja myöhemmin tehokkaat vaimennusjärjestelmät (recoil system) mahdollistivat nopeamman ja tarkemman tulen. Ranskan 75 mm kenttätykki (Modèle 1897) on esimerkki puolen vuosisadan teknisestä edistyksestä: se yhdisti piippujen riflingin, takalukituksen ja tehokkaan palautusjärjestelmän, minkä ansiosta ampumatahti nousi huomattavasti.

Tekniset ominaisuudet ja vetotavat

Kenttätykit vaihtelevat koon ja kaliiperin mukaan; historiallisesti yleisiä olivat kevyemmät 3–12 punnan tykit ja myöhemmin 75–105 mm kaliiperit. Modernit kenttätykit ja niiden seuraajat — towed howitzers ja self-propelled -järjestelmät — käyttävät usein kaliipereja 105–155 mm riippuen käyttötehtävästä.

  • Kelpoisuus ja miehistö: kenttätykki vaatii yleensä pienen miehistön, joka hoitaa ampumisen, tähystäjän ja siirron. Miehistön koko on pienempi kuin suurissa piiritystykkeissä.
  • Veto: alun perin kenttätykit vedettiin hevosilla; 1900-luvulla siirryttiin moottoriajoneuvoihin ja myöhemmin itsevetäviin tykkiin (self-propelled guns).
  • Tuleminen: kenttätykit pystyivät antamaan suoraa tulta näkyviin kohteisiin ja lyhyen kantaman epäsuoraa tulta päällekkäisissä rooleissa, mutta syvemmälle sijoittuvaan epäsuoraan tukeen käytetään yleensä howitzereita ja kenttäkranaatinheittimiä.

Ensimmäinen ja toinen maailmansota sekä nykyaika

Ensimmäisessä maailmansodassa kenttätykit olivat keskeisiä mutta pian kävi ilmi, että massiivinen ja suojattu asema vaatii pidemmän kantaman ohjattua tulea ja isompaa ammusta, minkä vuoksi raskaat kenttätykit ja kenttäohjusjärjestelmät nousivat tärkeiksi. Toisessa maailmansodassa jotkin kenttätykit muuttuivat myös panssarinvastaisiksi tykeiksi, kun tankkien torjunta vaati pitkän kantaman ja korkean suuntanopeuden ammusten käyttöä.

Nykyään perinteiset kenttätykit ovat pitkälti korvautuneet monipuolisemmilla tykistöjärjestelmillä: vetomalliset howitzerit, itseliikkuvat tykit ja tarkkuustuetut räätälöidyt tulenjohtojärjestelmät tarjoavat paremman kantaman, liikkuvuuden ja suorituskyvyn. Kuitenkin perusajatus — liikkuva, nopeasti käyttöön otettava tulen tukiyksikkö — elää yhä moderneissa tykistöperiaatteissa.

Yhteenveto

Kenttätykki on historiallisesti merkittävä tykistöase, joka mahdollisti nopean tulituen siirron ja joustavan toiminnan taistelukentällä. Alun perin hevosten vetämänä liikkeessä pidetty laji kehittyi teknisesti läpi 1800- ja 1900-lukujen; nykyaikaiset toimet käyttävät samoja periaatteita mutta edistyneemmillä laitteilla ja taktiikoilla.