Willy Rohr kehitti vuonna 1915 menestyksekkäästi Shock-Troops-Taktiks-järjestelmän länsirintamalla. Näitä taktiikoita käytettiin muun muassa Verdunin taistelussa. Hänen batailloninsa itsenäistyi ja nimettiin ensin Sturmbataillon Rohriksi, jonka Preussin sotaministeri nimesi noin vuotta myöhemmin uudelleen Sturm-Bataillon Nr. 5:ksi (Rohr).

Oskar von Hutier oli yksi Saksan menestyneimmistä ja innovatiivisimmista kenraaleista ensimmäisessä maailmansodassa. Hän sovelsi ja kehitti samankaltaisia menetelmiä myös itärintamalla, ja hänen nimensä liitettiin pian menetelmien käytännön toteutukseen. Noustuaan armeijan komentajaksi alkuvuodesta 1917 Hutier alkoi systemaattisesti soveltaa aiempien vuosien kokemuksia sekä tutkia muiden armeijoiden taktiikoita. Hän suunnitteli saksalaisille uuden operaatiotason strategian, jonka avulla juoksuhauta- ja asemataistelun pattitilanne voitiin rikkoa.

Tätä lähestymistapaa kutsuttiin liikkumisen, yllätyksen ja paikallisen voiman kokoamisen yhdistämiseksi; ranskalaiset ja muut liittoutuneet alkoivat kutsua sitä pian "Hutierin taktiikaksi", vaikka nykyään yleisempi nimitys on soluttautumistaktiikka (infiltration tactics). Keskeisiä piirteitä olivat muun muassa:

  • Lyhyt, intensiivinen ja tarkasti ajoitettu tykistötuli (usein niin sanottu liukuva tulitus), joka neutralisoi vihollisen etulinjan kannattaen hyökkäyksen eteenpäin etenemistä ilman pitkiä ennakkotulituksia, jotka antaisivat viholliselle varoituksen.
  • Pienet, ketterät ja koulutetut iskujoukot (sturmsoldaten, pioneerit, konekivääriryhmät), jotka tunkeutuivat vihollisen etulinjan läpi ja kiersivät ja ohittivat vahvat puolustusasemat sen sijaan että yrittäisivät valtaavasti jokaisen asemavälikön suoraan.
  • Vastuun ja päätöksenteon hajauttaminen: etulinjan joukkojen komppanioille ja ryhmille annettiin itsenäistä harkintavaltaa hyödyntää heille avautuvia mahdollisuuksia.
  • Laaja-arvoinen tuki: tiedustelu (ilmavalvonta ja tiedustelu), pioneerien käyttö miinakenttien ja esteiden murtamiseen, tehokas tulenjohto ja nopea seuraava varuskunta vahvistamaan vallattuja asemia.
  • Huomion kiinnittäminen läpimurtojen välittömään hyödyntämiseen: hyökkäyksen seurannassa käytettiin reservijoukkoja ja ratsuväkeä (tai myöhemmin moottoroituja joukkoja) laajentamaan syntynyttä aukkopaikkaa syvemmälle vihollislinjaan.

Hutierin menetelmät osoittautuivat erittäin tehokkaiksi useissa operaatioissa vuosina 1917–1918, esimerkiksi menestyksellisissä hyökkäyksissä itärintamalla (kuten Riian valtaus syksyllä 1917) ja myöhemmissä länsirintaman hyökkäyksissä. Menestykset perustuivat taktisten yksityiskohtien huolelliseen valmisteluun ja sekä tulen- että liiketahdon synkronointiin.

Käytännössä taktiikan rajoitukset kuitenkin tulivat esiin: läpimurtojen merkitys oli usein riippuvainen huollosta, liikenne- ja muonitusmahdollisuuksista sekä kyvystä pitää vallatut alueet suojattuina vastaiskuja vastaan. Vaikka soluttautumistaktiikat saavuttivat paikallisia läpimurtovoittoja, ne eivät yksin ratkaisseet sodan poliittisia ja strategisia ongelmia.

Vaikutukseltaan Hutierin ja muiden samanaikaisten kehittäjien käytännöt muovasivat sodankäynnin kehitystä: ne toimivat tärkeänä sillanrakentajana kohti myöhäisempiä liikkuvan sodankäynnin muotoja ja vaikuttivat myös sotilasajatteluun interwar-kaudella ja toisen maailmansodan alkuvaiheiden taktiikoihin.