Interlingua on keinotekoinen apukieli, jonka sanasto ja muotoilu perustuvat yleisiin sanoihin useissa länsieurooppalaisissa kielissä. Sen kehitti IALA -ryhmä ihmisiä (tunnetuin oli Alexander Gode), jotka työskentelivät projektin parissa yli 20 vuotta; ensimmäinen sanasto ja kielioppi julkaistiin vuonna 1951. Interlinguaa rakennettaessa sanavalinnat ja muodot valittiin ensisijaisesti sellaisten kielten perusteella kuin Englanti, ranska, espanja, portugali ja italia, mutta vaikutteita on myös muista romaanisista kielistä.

Nimi muodostuu sanoista inter (”välissä”, ”kesken”) ja lingua (”kieli”). Valinta heijastaa tavoitetta: luoda väline, jonka avulla eri maiden ihmiset pystyisivät ymmärtämään toisiaan helposti. Interlingua on suunniteltu niin, että se on helppo oppia ja erityisesti luettavissa sekä ymmärrettävissä ilman pitkää opiskelua, jos osaa jotakin englantia tai romaanista kieltä. Vuoden 2000 tietojen mukaan noin 1 500 ihmistä osasi interlingvaa, ja sen puhujat väittävät, että miljoonat ihmiset voivat ymmärtää interlingvaa kirjoitettuna tai puhuttuna ilman erityistä opettelua. [päivitys]

Interlinguan kannattajat korostavat, että kieli käyttää mahdollisimman ”kansainvälisiä” sanoja: valinta perustuu siihen, mitkä sanamuodot esiintyvät laajasti eri lähdekielissä. Tämän vuoksi interlingvaa kutsutaan joskus uudeksi, yksinkertaistetuksi ja modernisoiduksi latinaksi.

Maailmassa on myös muita rakennettuja apukieliä. Kaksi tunnetuinta ennen interlinguaa luotua ovat esperanto ja ido, joilla kummallakin on yli tuhat puhujaa. Joidenkin mielestä esperanto ja ido ovat helpompia oppia, koska niissä pyritään maksimaaliseen säännönmukaisuuteen ja poikkeusten vähentämiseen. Toisten mielestä interlingua on helpompi erityisesti romaanisten ja englanninkielisten lukijoiden kannalta, koska sen sanasto säilyttää luonnollisemman, tuntuvasti tutkittuun kansainväliseen perusmuotoon perustuvan muodon. Interlingua soveltuu hyvin ihmisille, jotka osaavat esimerkiksi oksitanian tai romanian kaltaisia kieliä, joiden juuret ovat latinaa ja Rooman kieltä, jota käytettiin Roomassa kauan aikaa sitten.

Interlinguan perusominaisuuksia ovat selkeä ortografia, laajalti tunnistettava sanasto ja yksinkertaistettu kielioppi. Sanaston valintamenetelmä (”lexical selection”) pyrkii löytämään muotoja, jotka ovat kansainvälisesti levinneitä, jolloin tekstien passiivinen ymmärrettävyys kasvaa. Kieli käyttää esimerkiksi selkeitä perussääntöjä substantiiveille ja adjektiiveille sekä vähäistä verbimuotojen taipumista verrattuna moniin luonnollisiin kieliin, mikä helpottaa sekä lukemista että puhumista.

Käytännössä interlinguaa käytetään lähinnä teksteissä, kansainvälisissä julkaisuissa, sähköisessä viestinnässä sekä harrastus- ja yhteisöpiireissä. Interlinguan oppimateriaaleja, sanastoja ja kielioppeja on saatavilla, ja pieni mutta aktiivinen yhteisö ylläpitää julkaisuja ja verkostoja. Arviot puhujamääristä vaihtelevat; osa käyttäjistä korostaa, että kielen vahvuus on juuri sen luettavuudessa ja kansainvälisessä tunnistettavuudessa enemmän kuin laajassa puhekielen käytössä.

Yhteenvetona: Interlingua on luonnollisuuteen pyrkivä apukieli, jonka tavoitteena on tehdä länsieurooppalaista sanastoa ja kielimuotoja hyödyntämällä mahdollisimman helposti ymmärrettävä kansainvälinen kieli. Sen etuna on luettavuus ja tuttuus romaanisten kielten ja englannin puhujille; sen haasteena on se, että se ei ole yhtä systemaattinen kuin jotkin muut apukielet, mikä voi ainakin joidenkin oppijoiden mielestä tehdä oppimisesta vähemmän suoraviivaista.