Esipuhe
Novak kirjoitti käyttäneensä yli 40 vuotta asiakirjojen ja kirjojen keräämiseen kirjansa kirjoittamista varten. Hän aloitti aineiston keräämisen lukioaikanaan, jatkoi sitä yliopisto-opiskelijana, Itävallan Wienissä sijaitsevan Itävallan historian instituutin jäsenenä ja sitten yliopiston professorina Zagrebissa ja Belgradissa. Hän työsti kolme kirjaa, joista Magnum crimen on viimeinen, kaksi ensimmäistä osaa ovat Magnum tempus ja Magnum sacerdos. Vuonna 1941 Jugoslavian kuningaskunnan tuhoutumisen ja miehityksen jälkeen Novak joutui tuhoamaan kaiken keräämänsä aineiston. Hän oli vaarassa joutua saksalaisten miehitysjoukkojen ja niiden yhteistyötahojen Belgradissa pidättämäksi ja tappamaksi. Hän oli kymmenen ensimmäisen ihmisen joukossa, jotka saksalaiset pidättivät Belgradissa, mutta hän onnistui selviytymään hengissä ja jatkamaan tämän kirjan työstämistä Belgradin vapautumisen jälkeen lokakuussa 1944.
Novak omistaa tämän kirjan klervofasismin uhreille (tunnetuille ja tuntemattomille).
Kirjoittaja on seurannut roomalaiskatolisen kirkon toimintaa Jugoslaviassa yli viidenkymmenen vuoden ajan ja päättelee, että tämä kirkko korvasi ajatuksen Jumalan palvelemisesta palvelemalla roomalaista kuriaa eli maailman johtajan roolissa toimivaa paavinhallitusta. Tämän ajatuksen seurauksena Rooman katolinen kirkko samaisti Jugoslavian kuningaskunnassa roomalaiskatolilaisuuden Kroatian kansakuntaan, mikä teki suurimmasta osasta sen papistoa innokkaita Ustashe-kannattajia.
I - XVIII luku
Kirjassa kuvataan roomalaiskatolisen papiston toimintaa Jugoslavian kuningaskunnassa, mukaan luettuna sen aikomus ja yritykset nousta valtion yläpuolelle, hallita valtiota ja lopulta tavallisten ihmisten jokapäiväistä elämää. Kirjassa on kaksi erillistä osaa. Ensimmäinen osa koostuu viidestätoista luvusta, jotka kattavat roomalaiskatolisen papiston toiminnan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Itävalta-Unkarissa ja sen jälkeen Jugoslavian kuningaskunnassa. Toinen osa, neljä viimeistä lukua, kattaa itsenäisen Kroatian valtion nousun ja tuhon sekä roomalaiskatolisen kirkon papiston aktiivisen tuen.
Rooman katolisen kirkon pääoppi Jugoslavian kuningaskunnassa oli, että
a) papisto saa valtion virkamiehinä valtion palkkaa;
b) valtio ei voi valvoa kirkkoa;
c) kirkolla on oikeus osallistua täysimääräisesti Jugoslavian kuningaskunnan poliittiseen elämään;
(d) kirkon opin/uskonnollisen opetuksen on oltava osa peruskoulun ja lukion opetussuunnitelmaa; ja että
(e) roomalaiskatolisen kirkon opetussuunnitelma kouluissa on pakollinen kaikille oppilaille, joiden vähintään toinen vanhemmista on roomalaiskatolinen.
Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi kirkko tuki kirkollisia poliittisia puolueita ja asetti ne vastakkain muiden uskontokuntien, lähinnä Serbian ortodoksisen kirkon, kanssa saarnaten julkisesti vihaa ortodoksista väestöä vastaan ja puolustaen kroatialaista ja slovenialaista separatismia ja suvaitsemattomuutta muita kohtaan.
Kroatian ja Slovenian roomalaiskatolinen papisto tukahdutti aggressiivisesti Josip Juraj Strossmayerin ajatukset, joista tärkeimpiä olivat: Jumalan palveleminen on yhtä kuin ihmisten palveleminen, ja hän loi läheiset suhteet kroaattien ja serbien välille ottamalla käyttöön vanhan slaavin kielen roomalaiskatolisen kirkon liturgian kielenä Balkanilla. Papisto asetti Rooman kuriiri Jumalan ja kansan väliin ja vaati roomalaiskatolilaisilta ehdotonta kuuliaisuutta roomalaiselle kuriirille ja ehdotonta rakkautta roomalaista paavia kohtaan. Strossmayerille uskollisena pysynyt papisto marginalisoitiin, ja Zagrebin arkkipiispa kiihkeimmät kannattajat kirosi kirkosta.
Siitä huolimatta sama papisto hyväksyi Strossmayerin suurena roomalaiskatolisena piispana - mutta hänen opetustaan vääristeltiin tai sitä ei koskaan mainittu. Sama kohtalo kohtasi Franjo Račkin, Ante Trumbićin ja Stjepan Radićin - kolme kroatialaispoliitikkoa, jotka puolustivat aktiivisesti ja taistelivat jugoslavismin puolesta - Jugoslavian kuningaskunnan slaavilaisten kansojen yhteenkuuluvuuden ja elämän yhteisenä nimittäjänä. Trumbićin ja Radićin taistelu keskusjohtoisuutta vastaan tulkittiin Kroatian ja Slovenian separatismin tukemiseksi.
Novak osoitti, että edes Kroatian ja Slovenian roomalaiskatolinen papisto Jugoslaviassa ei vastustanut Kroatian ja Slovenian kroaattien ja sloveenien kroaattien vastaisia toimia (korvauksena niiden avusta ensimmäisessä maailmansodassa). Kroatialaisen ja slovenialaisen papiston karkottaminen näiltä alueilta ja heidän korvaamisensa italialaisilla otettiin hiljaisesti vastaan ja hyväksyttiin ilman vastarintaa tai vastalauseita heidän katolilaisten veljiensä keskuudessa Jugoslaviassa.
Roomalaiskatolinen papisto tuki Ante Pavelićin poliittista toimintaa Jugoslavian kuningaskunnassa, Ustashe-terrorismia ja fasismin omaksumista. Pavelićin kansallismielisyys samaisti roomalaiskatolilaisuuden kroatialaisuuteen, jota papisto aktiivisesti tuki ja tulkitsi.
Kirjan toinen osa käsittelee Kroatian itsenäisen valtion alkua, roomalaiskatolisen papiston aktiivista tukea tälle valtiolle sekä heidän osallistumistaan ja tukeaan serbien tuhoamiseen ja/tai pakkokäännyttämiseen sekä juutalaisten ja romanien tuhoamiseen. Kirja on täynnä todisteita ja asiakirjoja, jotka osoittavat katolisen papiston aktiivisen osallistumisen Jugoslavian kuningaskunnan serbien, juutalaisten ja romanien tuhoamisen tukemiseen, järjestämiseen ja toteuttamiseen. Yksi oudoimmista kuvatuista tapahtumista oli se, että roomalaiskatoliset papit työskentelivät Jasenovacin keskitysleirillä joka päivä kammottavimpien tapojen parissa tappaakseen leirin vankeja, samalla kun he kävivät kappelissa säännöllisesti joka päivä rukoilemassa Jumalaa.
Toisen maailmansodan lopussa katolinen papisto puolustautui ja väitti vastustavansa pakkokäännyttämistä ja tuhoamista joissakin papistolle suunnatuissa kirjeissä ja ohjeissa. Kirjassa todetaan, että nämä kirjeet ja ohjeet eivät olleet julkisia, eikä niitä kunnioitettu tai noudatettu. Itse asiassa eräässä "Novi list" -lehden artikkelissa väitettiin, että juutalainen ei voi pelastua kääntymällä roomalaiskatoliseen uskontoon.
Arkkipiispa Aloysius Stepinac kuvataan tässä kirjassa kiihkeänä roomalaiskatolisena ristiretkeläisenä, joka julkisesti kannatti Kroatian itsenäisen valtion perustamista, tunnusti Ustašet kroatialaisiksi patriooteiksi, puolusti heitä roomalaispaavin edessä ja oli vastuussa papistonsa rasistisesta asenteesta ja käyttäytymisestä.
Englanninkielinen painos [2011]
Tämä painos on englanninkielinen käännös vuoden 1948 painoksesta ja sisältää kaksi uutta lukua - XIV. Ecclesia-aktivistit sodassa Tyrsin ideologian kanssa, ja XV. Libelluksen syytökset, jotka molemmat jätettiin pois alkuperäisestä versiosta Josip Broz Titon OZNA-päällikön Maks Baćen painostuksesta.
Luku XIV käsittelee Sokol-seuraa, jonka perustivat Prahassa vuonna 1862 Jindřich Fügner ja Miroslav Tyrš. Sokol-seuran tavoitteena oli herättää henkiin ja parantaa Tšekin kansan kansallista tietoisuutta sekä edistää sen henkistä ja fyysistä terveyttä urheilun ja moraalikasvatuksen avulla. Ajatus sai pian yleisslaavilaisen luonteen, ja Sokol-järjestöjä perustettiin myöhemmin Kroatiaan, Sloveniaan, Serbiaan, Bulgariaan, Puolaan ja Venäjälle. Sokol-liike sai täyden tuen silloiselta Đakovon piispalta Strossmayerilta. Itävalta-Unkarin hajottua ja Serbien, kroaattien ja slovenialaisten kuningaskunnan perustamisen jälkeen vuonna 1918 Lazar Carin johdolla Kroatian Sokol-seurat yhdistettiin Serbian ja Slovenian Sokol-kerhojen kanssa suureksi Sokol-liitoksi 15. kesäkuuta 1919.
Separatismiin taipuvainen kroatialaispapisto pakotti Kroatian Sokolit eroamaan Jugoslavian Sokoliliitosta vuosina 1919-20, mikä lisäsi liiton sisäisiä poliittisia ristiriitoja. Samaan aikaan korkea katolinen papisto perusti Orlovin (Kotkat) papillisen järjestön, jonka tavoitteena oli saada nuoret pois liitosta. Kroatian katolinen kirkko hylkäsi panslavistisen ajatuksen, jonka mukaan katoliset, ortodoksiset ja muslimit olisi yhdistetty mottona, että "veli on rakas uskosta riippumatta". Kaksi katolista järjestöä, Orlovi (Kotkat) ja Katolička Akcija (Katolinen toiminta), olivat Jugoslavian, veljeyden ja uskonnollisen suvaitsevaisuuden ajatuksen vastaisen vastarinnan tärkein tukikohta. Katolisen kirkon vastustus tätä panslavismin ajatusta kohtaan sai Puolan Sokolit pidättäytymään Prahassa vuonna 1926 järjestetystä kansainvälisestä All Sokol Rally -tapahtumasta.
Luku XV, jonka otsikkona on Libellus Accusations, kertoo muutamasta kroatialaisesta papista, jotka olivat Strossmayerin ajatuksen kannattajia (eli että ihmisten palveleminen tarkoittaa Jumalan palvelemista). Heistä tunnetuin oli Frano Ivanišević, kansalliskiihkoilija ja vanhaslaavilaisen kirkkokielen edistäjä Kroatian katolisen kirkon liturgian kielenä. Hän osoitti, että katolinen pappi, joka palvelee kansaansa, ei ole vastoin kirkkoaan ja uskoaan.
