Ustaše — Kroatian fasistinen ja rasistinen liike: määritelmä ja historia

Kroatialainen poliitikko Stjepan Radić ammuttiin lokakuussa 1928 ja hän kuoli kuukautta myöhemmin. Jugoslavian kuningas Aleksanteri I asetti tammikuussa 1929 kuninkaallisen diktatuurin ja teki kaikista poliittisista puolueista laittomia. Ante Pavelić lähti maasta Wieniin. Hän ja Gustav Perčec, entinen itävaltalais-unkarilainen everstiluutnantti, solmivat yhteyden makedonialaisten poliittisten emigranttien järjestöön. Nämä kaksi ryhmää sopivat koordinoivansa poliittista toimintaansa Makedonian ja Kroatian täydellisen itsenäisyyden saavuttamiseksi. Pavelić tapasi salaa laittoman Sisäisen makedonialaisen vallankumousjärjestön (IMRO) johtajan Ivan Mihailovin, joka oli Jugoslavian vihollinen, ja teki hänen kanssaan sopimuksen yhteistyöstä Jugoslavian valtiota vastaan.

Näiden olosuhteiden vuoksi Belgradin valtion säilyttämistä käsittelevä tuomioistuin tuomitsi Pavelićin ja Perčecin kuolemaan 17. heinäkuuta 1929. Maanpakolaiset alkoivat järjestää tukea asialleen kroatialaisen emigraation keskuudessa Euroopassa, Pohjois-Amerikassa ja Etelä-Amerikassa. Ustaše-järjestö oli lukumääräisesti pieni ja se oli organisoitu sotilaallisin perustein. He taistelivat Jugoslavian valtiollisuutta vastaan terrorin keinoin.

Ustaše-ideologian juuret olivat 1800-luvun kroatialaisessa nationalismissa. Ustaše-ideologinen järjestelmä perustui pääasiassa Ante Starčevićin perinteiseen puhtaaseen kroatialaisnationalismiin. Siitä W. Safran kirjoitti

Ustaasin ideologiseksi edeltäjäksi muodostui kuitenkin toinen näkemys Kroatian identiteetistä, joka oli läheisesti sidoksissa katoliseen kirkkoon ja Vatikaaniin ja jota johti entinen seminaari Ante Starcevic. Starcevic ja hänen seuraajansa korostivat länsimaisen katolisen, kroatialaisen kulttuurin suuria saavutuksia, kun taas serbialainen kulttuuri kuvattiin itämaisena ja alempiarvoisena.

Ustaša Ivo Pilar [salanimellä L. von Südland] kehitti Starčevićin rasismia edelleen. Pavelićin hallinto käänsi hänen kirjansa kroatian kielelle vuonna 1943, ja se oli yksi hänen Ustašensa ja itsenäisen Kroatian valtionsa periaatteista. Samalla Ustaše lainasi perinteisestä kroatialaisesta nationalismista, Hitlerin kansallissosialismista, Mussolinin fasismista ja jopa Kroatian talonpoikaispuolueen ohjelmasta. Ustaše pyrki etnisesti "puhtaaseen" Kroatiaan ja piti Kroatiassa ja Bosnia ja Hertsegovinassa asuvia serbejä suurimpana esteenään. Tämän linjan mukaisesti Ustaše-ministerit Mile Budak, Mirko Puk ja Milovan Žanić julistivat toukokuussa 1941, että uuden Ustaše-politiikan tavoitteena oli etnisesti puhdas Kroatia. He myös ilmoittivat julkisesti (22. heinäkuuta 1941 ) strategian tavoitteensa saavuttamiseksi, joka muistutti verisimpiä uskonsotia: "Kolmanneksen on tultava katolilaiseksi, kolmanneksen on lähdettävä maasta ja kolmanneksen on kuoltava!".

Ustaše vainosi ortodoksikristittyjä serbejä. He suhtautuivat suvaitsevaisesti Bosnian muslimeihin ja väittivät, että muslimit olivat itse asiassa etnisiä kroaatteja, jotka kääntyivät islaminuskoon osmanien turkkilaisten miehittäessä Bosniaa. Valtio jopa muutti Zagrebissa sijaitsevan entisen museon moskeijaksi. Pavelić esitti liikkeen perusperiaatteet vuonna 1929 julkaisemassaan pamfletissa "Ustaše-liikkeen periaatteet".

Ustašen ongelma natsi-ideologian kanssa oli se, että kroaatit eivät olleet slaaveja, ja heitä pidettiin natsien mittapuiden mukaan ylivertaisina. Ustaše-ideologia loi näin ollen teorian kroaattien pseudogootillisesta alkuperästä, jotta heidän asemaansa arjalaisten tikapuilla voitaisiin nostaa.

Unkarissa sijaitsevassa Janka Puszta -koulutuslaitoksessa IMRO:n terroristit kouluttivat Ustaše-operaattoreita pommien valmistukseen ja salaliittotoimintaan. Ustaše käytti näitä tietoja välittömästi hyväkseen ja suoritti noin puoli tusinaa jugoslavialaisten virkamiesten tai serbimielisten siviilien salamurhaa. He tekivät kymmeniä pommi-iskuja juniin, kuten Orient Expressiin, ja muihin julkisiin kohteisiin olemassaolonsa neljän ensimmäisen vuoden aikana. Tämä sai Jugoslavian hallituksen valittamaan Kansainliitolle ja pakotti Unkarin sulkemaan Janka Pusta Ustašen koulutusleirin. Sisäinen valtataistelu ja sen paljastuminen, että Perčecin rakastajatar oli Jugoslavian poliisin ilmiantaja, johtavat siihen, että Pavelić murhasi Perčecin vuonna 1933.

Ustaše sai eniten varoja Mussolinilta, joka myös toimitti tälle ryhmälle italialaisen päämajan, joka vaihtoi sijaintia aina, kun Jugoslavia onnistui jäljittämään sen. Italiaan perustettiin leirejä terroristien ja sabotöörien kouluttamista varten, pääasiassa Bresciaan ja Borgotaroon. Vuonna 1933 yritettiin aseellista kapinaa, kun italialaisten aseistama Ustaše yritti hyökätä Jugoslaviaan ylittämällä Adrianmeren moottoriveneillä. Tämä ei onnistunut, mutta menestyksen puute oli luultavasti ratkaisevassa asemassa, kun Jugoslavian kuningas Aleksanteri I päätettiin salamurhata.

Yrityksiä tehtiin kaksi, joista viimeinen onnistui. Alexander murhattiin Marseillessa 9. lokakuuta 1934 yhdessä Ranskan ulkoministerin Louis Barthoun kanssa. Salamurhan jälkeen Mussolini luopui Ustašesta, ja ryhmä painui syvälle maan alle. Pavelićin organisatorisista kyvyistä kertoo se, että Jugoslavian kuninkaalta puuttui aseellinen suojelu ja että turvatoimet olivat yleisesti ottaen löyhät, vaikka oli tiedossa, että Aleksanterin henkeä oli jo yritetty murhata. Hän oli ilmeisesti pystynyt lahjomaan korkean virkamiehen Surete Generalissa. Marseillen poliisiprefekti Jouhannaud erotettiin sittemmin virastaan.

Salamurhaaja oli bulgarialainen Vlada Georgief Cernozemski, joka oli jo aiemmin tappanut kaksi Bulgarian parlamentin jäsentä Sofiassa. Hänen rikoskumppaninsa pidätettiin ja tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Ranska tuomitsi Pavelicin kuolemaan, mutta hän onnistui pakenemaan.

Jugoslavia nosti marraskuussa 1934 syytteen Unkaria ja Italiaa vastaan Kansainliitossa ja esitti todisteita siitä, että Italia ja Unkari olivat avoimesti vehkeilleet Jugoslavian suvereniteettia vastaan. Kansainliitto ei keskustellut Italian salaliitosta Jugoslavian kansallista suvereniteettia vastaan. Lisäksi Italia kieltäytyi luovuttamasta Pavelićia ja Kvaternikia Ranskalle tai Jugoslaviaan, ja Unkari joutui kantamaan syytteiden päävastuun.

Salamurhan jälkeen Ustaše-toiminta estettiin kokonaan. Italiassa, Saksassa ja Unkarissa otettiin kiinni ja pidätettiin suuri määrä ustašeja. Italia internoi monia Ustašeja Liparin leirille, jossa monet kuolivat. Unkarin poliisi teki ratsian Janka Puszta Ustašen leiriin ja pidätti osan heistä. Saksasta Ustašet pakenivat Sveitsiin, Ranskaan ja Englantiin.

Aleksanterin ja Barthoun salamurhan aiheuttama laajalle levinnyt paheksunta johti ensimmäisiin kansainvälisiin toimiin terrorismin torjumiseksi sitten vuoden 1904 Pietarin pöytäkirjan. Kansainliitto otti asian esille ja hyväksyi terrorismin ehkäisemisestä ja rankaisemisesta tehdyn yleissopimuksen vuonna 1937.

Maaliskuun 1937 jälkeen, kun Italia ja Jugoslavia allekirjoittivat ystävyyssopimuksen, monet Italiassa olleet Ustaše-järjestöt luovutettiin Jugoslaviaan.

Hyökkäys Jugoslaviaan ja itsenäisen Kroatian valtion perustaminen

Saksa ja Italia hyökkäsivät Jugoslaviaan 6. huhtikuuta 1941. Huhtikuun 10. päivänä vanhin kotimaassa toimiva Ustaša, Slavko Kvaternik, otti Zagrebin poliisin haltuunsa ja julisti samana päivänä radiolähetyksessä Kroatian itsenäisen valtion (Nezavisna Država Hrvatska, NDH) perustamisen. Maček antoi samana päivänä julkilausuman, jossa hän kehotti kaikkia kroatialaisia tekemään yhteistyötä uusien viranomaisten kanssa.

Samaan aikaan Pavelić ja useat sadat Ustaše-järjestöt lähtivät Italiassa sijaitsevista leireistään Zagrebiin, jossa Pavelić perusti hallituksensa 17. huhtikuuta. Hän antoi itselleen arvonimen "Poglavnik", joka vastasi englanniksi "Führer" tai "Headman". Pavelićin "itsenäinen Kroatian valtio" käsitti Kroatian, Sremin ja Bosnia-Hertsegovinan alueet - lukuun ottamatta osaa Dalmatian rannikosta ja saarista, jotka luovutettiin italialaisille. Tämän alueen tosiasiallinen hallinta vaihteli suurimman osan sodasta, sillä partisaanit menestyivät yhä paremmin, kun taas saksalaiset ja italialaiset käyttivät yhä enemmän suoraa valtaa niille tärkeillä alueilla.

Kaikki, jotka vastustivat Ustašea ja/tai uhkasivat sitä, asetettiin laittomiksi. Vuoden 1941 alussa juutalaiset ja serbit määrättiin poistumaan tietyiltä Zagrebin alueilta.

Pavelić tapasi Adolf Hitlerin ensimmäisen kerran 6. kesäkuuta 1941. Pavelićin hallituksen silloinen ministeri Mile Budak julisti 22. heinäkuuta 1941 julkisesti valtion väkivaltaista rotupolitiikkaa. Maks Luburić, yksi salaisen poliisin päälliköistä, aloitti keskitysleirien rakentamisen saman vuoden kesällä. Ustaše-toiminta kylissä eri puolilla Dinarian Alppeja sai italialaiset ja saksalaiset ilmaisemaan huolestuneisuutensa. Jo 10. heinäkuuta 1941 Wehrmachtin kenraali Edmund Glaise von Horstenau raportoi Saksan ylijohdolle, Oberkommando der Wehrmachtille (OKW), seuraavaa:

Gestapon raportissa Reichsführer SS Heinrich Himmlerille, joka oli päivätty 17. helmikuuta 1942, todettiin seuraavaa:

Kentällä olevilla italialaisilla joukoilla oli kilpailevia aluevaatimuksia Ustaše-liittolaistensa kanssa, ja ne olivat alusta alkaen tehneet yhteistyötä hallitsemillaan eteläisillä alueilla toimivien tšetnik-yksiköiden kanssa. Hitler yritti vaatia Mussolinia, että hänen joukkojensa olisi työskenneltävä Ustaše-joukkojen kanssa, mutta korkea-arvoiset italialaiset komentajat, kuten kenraali Mario Roatta, jättivät tällaiset käskyt huomiotta.

Rotuun perustuva vaino

Ustaše otti käyttöön rotulakeja, jotka noudattivat natsi-Saksan lakeja. Nämä lait oli suunnattu juutalaisia, romaneja ja serbejä vastaan, jotka julistettiin kollektiivisesti Kroatian kansan vihollisiksi. Serbit, juutalaiset, romanit ja antifasistiset kroaatit ja bosniakit, kommunistit mukaan lukien, internoitiin keskitysleireille, joista suurin oli Jasenovacin keskitysleirikeskus, jossa Ustaše-militia tappoi monia. Uhrien tarkkaa lukumäärää ei tiedetä. Murhattujen juutalaisten määrä on melko luotettava: noin 32 000 juutalaista tapettiin toisen maailmansodan aikana NDH:n alueella. Mustalaisia (Jugoslavian romaneja) oli sodan jälkeen noin 40 000 vähemmän. Kuolleiden serbien määrästä on arvioita, jotka vaihtelevat 300 000:n ja 700 000:n välillä.

Jugoslavian sosialistisen liittotasavallan historian oppikirjoissa mainitaan Jasenovacin uhrien kokonaismääräksi 700 000. Simon Wiesenthal Centerin mukaan (lainaten Encyclopedia of the Holocaust -tietosanakirjaa) "Ustasa-terroristit tappoivat 500 000 serbiä, karkottivat 250 000 ja pakottivat 250 000 kääntymään katolilaisuuteen. He murhasivat tuhansia juutalaisia ja mustalaisia".

Jasenovacin muistialue, jota tällä hetkellä johtaa Slavko Goldstein, säilyttää 59 188 Jasenovacin uhrin nimiluetteloa, jonka hallituksen virkamiehet keräsivät Belgradissa vuonna 1964. Muistoalueen edellinen johtaja Simo Brdar arvioi Jasenovacissa kuolleiden määräksi vähintään 365 000.

Belgradin holokaustimuseo on koonnut luettelon yli 77 000 Jasenovacin uhrin nimistä. Sitä johti aiemmin Milan Bulajić, joka tuki väitettä 700 000 uhrista. Museon nykyinen hallinto on laajentanut luetteloa edelleen hieman yli 80 000 nimeen. Adolf Eichmannin oikeudenkäynnissä vuonna 1961 Alexander Arnon (Zagrebin juutalaisyhteisön sihteeri) todisti juutalaisten kohtelusta Jugoslaviassa sodan aikana. Alexander Arnonin todistajanlausunnossa arvioitiin, että Jasenovacin keskitysleirillä kuoli kuutisensataa tuhatta juutalaista.

Toisen maailmansodan aikana eri saksalaiset sotilaskomentajat antoivat erilaisia lukuja serbien, juutalaisten ja muiden Kroatian itsenäisen valtion alueella surmattujen määrästä. Luvut olivat 400 000 serbiä (Alexander Lehr); 350 000 serbiä (Lothar Rendulic); 300 000 (Edmund Glaise von Horstenau); yli "3/4 miljoonaa serbiä" (Hermann Neubacher) vuonna 1943; 600-700 000 maaliskuuhun 1944 asti (Ernst Fick); 700 000 (Massenbach).

Keskitysleirit

Ensimmäinen leiriryhmä muodostettiin keväällä 1941. Niihin kuuluivat mm:

• Danica, lähellä Koprivnicaa
• Pag
• Jadovno, lähellä Gospićia.
• Kruščica, lähellä Viteziä ja Travnikia Bosniassa.
• Đakovo
• Loborgrad, Zagorjessa
• Tenja, lähellä Osijekia

Nämä kuusi leiriä suljettiin lokakuuhun 1942 mennessä. Jasenovacin kompleksi rakennettiin elokuun 1941 ja helmikuun 1942 välisenä aikana. Kaksi ensimmäistä leiriä, Krapje ja Bročica, suljettiin marraskuussa 1941. Kolme uudempaa leiriä jatkoivat toimintaansa sodan loppuun asti:

• Ciglana (Jasenovac III)
• Kozara (Jasenovac IV)
• Stara Gradiška (Jasenovac V)

Myös muita leirejä oli:

• Gospić
• Jastrebarsko, Zagrebin ja Karlovacin välissä - Jastrebarskon lasten keskitysleiri.
• Kerestinec, Zagrebin lähellä
• Lepoglava, lähellä Varaždinia

Vankien lukumäärä:

• 300 000-350 000:sta jopa 700 000:een Jasenovacissa.
• Noin 35 000 Gospićissa.
• Pagissa noin 8500
• Noin 3 000 Đakovossa.
• 1,018 in Jastrebarsko
• Noin 1000 Lepoglavassa

Yhteydet katoliseen kirkkoon

Ustaše oli sitä mieltä, että itäortodoksisuus, joka oli heille Serbian nationalismin symboli, oli heidän suurin vihollisensa. Ustaše ei koskaan tunnustanut serbikansan olemassaoloa Kroatian tai Bosnian alueella. He tunnustivat vain "itämaiseen uskoon kuuluvat kroaatit". He kutsuivat myös Bosnian muslimeja "islaminuskoisiksi kroaateiksi" (jälkimmäisiä he halusivat pakottaa kääntymään kristinuskoon), mutta heillä oli voimakkaampi etninen vastenmielisyys serbejä kohtaan.

Jotkut entiset papit, enimmäkseen fransiskaanit, osallistuivat itse julmuuksiin. Miroslav Filipović oli fransiskaanimunkki (Petrićevacin luostarista), joka liittyi Ustaša-armeijaan 7. helmikuuta 1942, kun se murhasi raa'asti 2730 lähikylien serbiä, joista 500 oli lapsia. Filipovićista tuli Jasenovacin keskitysleirin päävartija, jossa leirin vangit antoivat hänelle lempinimen "Fra Sotona". Hänet hirtettiin sotarikoksistaan fransiskaanipuvussaan.

Vatikaani piti sodan ajan yllä täydellisiä diplomaattisuhteita Ustaša-valtioon (Pavelićille myönnettiin audienssia), ja sen paavillinen nuntsi oli pääkaupungissa Zagrebissa. Nunnansiolle tiedotettiin uskonnollisten käännytysten ponnisteluista roomalaiskatoliseen uskontoon. Toisen maailmansodan päätyttyä Jugoslavian alueelta paenneet Ustašet (Pavelić mukaan lukien) salakuljetettiin Etelä-Amerikkaan. On laajalti dokumentoitu, että tämä tapahtui rottien kautta, joita hoitivat järjestön jäsenet, jotka olivat katolisia pappeja ja jotka olivat aiemmin saaneet asemia Vatikaanissa. Roomassa sijaitsevan San Girolamon illyrialaisen kollegion jäsenet olivat tiettävästi mukana tässä: munkit Krunoslav Draganović, Petranović ja Dominik Mandić.

Ustaše-hallinto oli lähettänyt sveitsiläisiin pankkeihin suuria määriä kultaa, jonka se oli ryöstänyt serbialaisilta ja juutalaisilta omaisuudenomistajilta toisen maailmansodan aikana. Yhteensä 350 miljoonasta Sveitsin frangista noin 150 miljoonaa takavarikoitiin brittiläisten joukkojen toimesta, mutta loput 200 miljoonaa (noin 47 miljoonaa dollaria) päätyi Vatikaaniin. On olemassa väitteitä, että niitä säilytetään edelleen Vatikaanin pankissa. Tästä kertoi amerikkalainen tiedustelupalvelu SSU lokakuussa 1946. Tästä asiasta on hiljattain nostettu ryhmäkanne Vatikaanin pankkia ja muita vastaan.

Adolf Eichmannin oikeudenkäynnin todistaja Alexander Arnon todisti roomalaiskatolisen kirkon tuolloisesta asenteesta: [2]

Valitettavasti vastalauseita ei esitetty. Kroatia oli ehdottomasti katolinen valtio. Edes Zagrebin katolinen kirkko ei sanonut sanaakaan juutalaisten karkotuksia ja kärsimyksiä vastaan.

E. Fratini ja D. Cluster kirjoittivat kirjassaan The entity: Viisi vuosisataa salaista Vatikaanin vakoilua:

Zagrebin arkkipiispa Monisgor Alojzije Stepinac antoi katolista tukea Ante Pavelicin natsihallitukselle, tiesi alusta alkaen serbien, juutalaisten ja mustalaisten joukkomurhista ja tuhoamisesta ja oli yksi tukipilareista, jotka auttoivat natsien ja kroatialaisten rikollisten pakenemaan Etelä-Amerikkaan toisen maailmansodan jälkeen.

Myös arkkipiispa Stepinac sanoi tämän 28. maaliskuuta 1941, kun hän pani merkille Jugoslavian varhaiset yritykset yhdistää kroaatit ja serbit: "Kaiken kaikkiaan kroaatit ja serbit ovat kahdesta maailmasta, pohjoisnavasta ja etelänavasta, eivätkä he koskaan pääse yhteen, ellei Jumala tee ihmettä. Skisma (itäortodoksisuus) on Euroopan suurin kirous, melkein suurempi kuin protestantismi. Täällä ei ole moraalia, ei periaatteita, ei totuutta, ei oikeutta, ei rehellisyyttä."

Sodan päätyttyä Ustaše jatkoi taisteluita vielä hetken aikaa sen jälkeen, kun Saksan armeijaryhmä E oli virallisesti antautunut 9. toukokuuta 1945, ja monet pakolaiset yrittivät paeta Itävaltaan. Pavelić onnistui kuitenkin fransiskaanien joukossa olevien työtovereidensa avulla pakenemaan ja piiloutumaan Itävaltaan ja Roomaan, josta hän pakeni myöhemmin Argentiinaan.

Jäljelle jääneet Ustašet painuivat maan alle tai pakenivat Etelä-Amerikkaan ja Kanadan, Australian ja Saksan kaltaisiin maihin roomalaiskatolisten kirkkojen ja niiden ruohonjuuritason tukijoiden avustuksella. Jotkut heistä jatkoivat ristiretkeään Jugoslaviaa vastaan.

Kun Kroatian itsenäinen valtio hävisi, liike lakkasi olemasta. Kroatian valtion perustamisen epäonnistumisesta johtuneet sisäiset riidat pirstoivat myös eloonjääneen Ustaše-liikkeen. Ante Pavelić perusti Kroatian vapautusliikkeen, johon kuului useita entisen valtion johtajia. Vjekoslav Vrančić perusti uudistetun Kroatian vapautusliikkeen ja toimi sen johtajana.

Vjekoslav Luburić auttoi perustamaan järjestön nimeltä "Kroatian kansallinen vastarinta" (Hrvatski narodni odpor). Siitä tuli toisen maailmansodan jälkeen syntyneistä Ustaše-järjestöistä väkivaltaisin. Luburić johti järjestöä kaksikymmentäviisi vuotta Espanjassa sijaitsevasta turvapaikastaan käsin. Hänen järjestönsä oli vahvasti mukana kiristyksessä, murhayrityksissä, kiristyksessä, kaappauksissa, terroristipommi-iskuissa ja muissa väkivaltarikoksissa. Hänen kuolemansa jälkeen hänen seuraajansa järjestön johtopaikalla etsivät San Pedrossa rikollisjärjestön yhteyksiä La Cosa Nostraan, väliaikaiseen IRA:han ja Kroatian mafiaan. Odpor kiellettiin Saksassa terroristitoiminnan vuoksi, ja se toimi (Yhdysvalloissa ja Kanadassa) laillisten emigranttien toimintojen ja roistomaisen alamaailman välimaastossa. Sen johtajat yrittivät ottaa etäisyyttä järjestön tekoihin niin sanotuista luopio-osastoista, jotka kaappasivat kansainvälisiä lentoja ja istuivat vankilatuomioita kiristyksestä. Odpor omaksui radikaalin nationalistisen ideologian, joka erosi vain marginaalisesti Ustaše-ideologiasta.

Odporin näyttävin terroriteko oli TWA:n lennon 355 kaappaus 10. syyskuuta 1976. Tämän terroriteon suunnitteli Zvonko Bušić, joka oli tuolloin Odorin amerikkalaisen haaran johtaja. Hän ja neljä muuta kroatialaisterroristia toteuttivat kaappauksen. Bušić asensi myös pommin New Yorkin Grand Central -asemalle. Pommin purkamisyritys päättyi räjähdykseen, jossa kuoli yksi poliisi ja kolme muuta loukkaantui. Kaikki terroristit antautuivat, ja Bušić tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Muut neljä terroristia tuomittiin erilaisiin pitkäaikaisiin vankeusrangaistuksiin.

Serbialainen Blagoje Jovovic ampui Ante Pavelićin Buenos Airesin lähellä Argentiinassa 9. huhtikuuta 1957. Pavelić haavoittui ja kuoli myöhemmin.

Toinen Ustaše-terroristijärjestö, Kroatian vallankumouksellinen solu, Bruno Busicin osasto, pommitti R. S. Schullzin kustantamoa Perchassa Starnberg-järven rannalla Saksassa 19. elokuuta 1981. Ryhmä, joka väittää kotipaikkansa olevan Pariisissa, käytti kilon verran sveitsiläistä Mark 2 -dynamiittia. He uhkasivat käyttää seuraavalla viikolla kaksi kiloa lisää, jos yritys julkaisisi Titon muistelmat.

• Kroatian itsenäinen valtio
• Ante Pavelić
• Jasenovacin keskitysleiri