Sotilaskäyttöön tarkoitettuja purjelentokoneita (muunnelma tavallisesta purjelentokoneesta) on käytetty eri maiden armeijoissa joukkojen ja raskaan kaluston kuljettamiseen sota-alueelle. Niitä käytettiin pääasiassa toisen maailmansodan aikana. Näitä moottorittomia lentokoneita hinattiin ilmaan ja suurimman osan matkasta kohteeseensa sotilaskuljetuskoneilla. Yksi suosituimmista hinauskoneista oli C-47 Skytrain eli Dakota. Niitä saattoivat hinata myös pommikoneet ja erilaiset monimoottoriset kuljetuskoneet; Saksassa esimerkiksi Junkers Ju 52 toimi hinaajana varhaisissa operaatioissa. Sotilaspurjelentokoneet eivät yleensä nousseet omin voimin. Kun ne oli vapautettu hinausaluksesta lähellä rintamalinjoja, niiden oli laskeuduttava mihin tahansa sopivaan avoimeen maastoon lähellä kohdettaan.

Rakenne ja valmistus

Koska tehtävät olivat usein yksisuuntaisia, purjekoneet suunniteltiin edullisiksi ja yksinkertaisiksi. Ne valmistettiin tavallisista ja halvoista materiaaleista, kuten puusta ja kankaasta, ja ne olivat yleensä panssaroimattomia. Näissä kevyissä koneissa oli usein karkea ohjaus ja vähän törmäys- tai jarrutusjärjestelmiä, mikä teki niiden laskeutumisista riskialttiita. Purjekoneiden runkorakenteet suunniteltiin kantamaan lastia—joukkoja, ajoneuvoja ja tykkikalustoa—mutta niiden heikko suojaus tarkoitti, että monet vaurioituivat tai tuhoutuvat laskeutuessaan. Tämän vuoksi sotilaspurjekoneita kutsuttiin usein "kertakäyttöisiksi".

Käyttö ja tunnetut mallit

Toisen maailmansodan aikana kehitettiin sekä kevyitä että raskaita sotilaspurjekoneita. Tunnettuja malleja olivat mm. brittiläinen Airspeed Horsa, raskas General Aircraft Hamilcar, saksalaiset DFS 230 ja Gotha Go 242, sekä yhdysvaltalainen Waco CG-4. Raskaammat mallit kykenivät kuljettamaan esimerkiksi panssarintorjuntatykkejä, ilmatorjuntatykkejä, pieniä ajoneuvoja kuten jeeppien tyyppisiä kuorma-autoja ja jopa kevyitä panssarivaunuja (esim. Tetrarch), jolloin glider-joukoista tuli huomattavasti suorituskykyisempiä. Hamilcar-tyyppiset raskaat purjekoneet suunniteltiin erityisesti kuljettamaan panssaroitua kalustoa.

Purjekoneilla oli myös kansallisia erikoisuuksia. Yhdysvalloilla oli sodan aikana laaja koulutusjärjestelmä ja koulutettua purjelentäjää palveluksessa; lisäksi Yhdysvalloissa tuotettiin suuria määriä Waco CG-4 -tyyppisiä koneita. Neuvostoliitto kokeili myös erikoisratkaisuja, kuten irrotettavilla siivillä varustettua liukupanssarivaunua (Antonov A-40). Myös kevytkuljetuksiin kehitettiin omia liukukonetyyppejä, kuten Antonov A-7 -purjekoneita, jotka palvelivat lähinnä rajatulla skaalalla.

Operatiiviset edut ja riskit

Edut: Purjekoneiden tärkein etu oli mahdollisuus toimittaa joukkoja ja varusteita tarkasti sovitulle laskeutumisalueelle. Toisin kuin laskuvarjojääkäreiden hajautunut laskeutuminen, purjekoneella saatiin suuri joukko ja raskas kalusto perille samalle alueelle. Lisäksi purjekoneet olivat vapautuksen jälkeen äänettömiä, mikä vaikeutti vihollisen varoitusta ja havaintoa.

Haitat: Purjekoneiden heikko suojaus, kömpelö ohjaus ja se, että laskeutumisalueet olivat usein kaukana ideaalista, tekivät operaatioista vaarallisia. Useimmat laskeutumisalueet sijaitsivat niityillä, pelloilla tai muilla avoimilla mutta esteellisillä alueilla, joilla kiväärintuli, kranaatit ja maastossa olevat kivet tai aidat saattoivat aiheuttaa vakavia vaurioita koneelle ja lastille. Tämän vuoksi suuri osa purjekoneista tuhoutui laskeutumisessa ja tappiot joissakin operaatioissa olivat erittäin korkeat — paikoin jopa noin 40 prosenttia tai enemmän, riippuen taisteluolosuhteista ja vihollisen vastarinnasta. Esimerkiksi Operation Market Gardenin ja Arnhemin taisteluiden yhteydessä glider-operaatiot kärsivät suurista tappioista.

Merkittävät operaatiot

  • Battle of Crete (1941) – saksalaiset käyttivät laajasti laskuvarjo- ja purjekonejoukkoja valtauksen aikana; operaation korkeat tappiot osoittivat ilmavaltaoperaatioiden riskit ja hyödyt.
  • Operaatio Husky (Sicilian maihinnousu) ja Normandian maihinnousu – liittoutuneet käyttivät purjekoneita joukkojen ja varusteiden tuomiseksi taaksepäin turvatuille alueille tai pelastustehtäviin.
  • Operaatio Market Garden (1944) – laajat liittoutuneiden laskeutukset Alankomaissa sisälsivät paljon purjekoneita; etenkin Arnhemin taistelussa glider-toimitukset kohtasivat kovaa vastarintaa.
  • Operaatio Varsity (1945) – yksi suurimmista yksipäiväisistä glider-operaatioista, jossa yhdysvaltalaiset ja brittiläiset joukot laskeutuivat Rein-joen yli.

Koulutus ja miehistö

Purjelentäjien koulutus oli sekä tekniikan että taistelun osaamista. Joillekin lentäjille purjekoulutus tarjosi toisen mahdollisuuden lentouralle, kun he eivät onnistuneet tavanomaisessa lentokoulutuksessa. Purjelentojoukoissa palvelivat sekä vapaaehtoiset että sotilasammattilaiset, ja koulutus sisälsi hinaustekniikat, tarkat laskutukset, maahan laskeutumisen harjoittelun ja lastin käsittelyn vaaratilanteissa.

Jälkivaikutus ja nykyaika

Korean sotaan mennessä helikopterit ja kehittyneet kuljetusmenetelmät alkoivat korvata purjelentokoneiden roolin taktisten joukkojen toimituksessa. Helikoptereiden etuna oli kyky sijoittaa joukkoja ja hakea heitä pois taistelukentältä paljon tarkemmin ja turvallisemmin kuin purjelentokoneet. Myös laskuvarjotekniikka ja tarkat jaetut pudotukset mahdollistavat nykyisin kevyemmän kaluston toimittamisen ilmasta.

Nykyään purjelentokoneiden sotilaallinen käyttö on vähäistä, mutta ne ovat säilyttäneet paikkansa sotahistoriassa ja osa nykyisistä erityisjoukoista harjoittelee edelleen äänettömään, pienimuotoiseen hyökkäykseen ja tiedusteluun sopivia liuʼutuksia. Lisäksi historialliset purjekoneet ja niiden rooli sodassa kiinnostavat ilmailuharrastajia ja museoita ympäri maailmaa.

Yhteenvetona: sotilaspurjekoneet olivat toisen maailmansodan aikaisia erikoisratkaisuja, jotka mahdollistivat raskaan kaluston ja suurten joukkojen kohdennetun toimittamisen — toiminnoista, jotka olivat sekä taktisesti arvokkaita että teknisesti ja inhimillisesti riskialttiita.