Olinguito (Bassaricyon neblina) – uusi Procyonidae-laji löydetty 2013
Olinguito (Bassaricyon neblina) on äskettäin tunnistettu Bassaricyon-suvun nisäkäs. Se kuuluu Procyonidae-heimoon, johon kuuluvat myös supikoirat.
Smithsonian National Museum of Natural History -museon nisäkkäiden kuraattori ilmoitti sen löytymisestä 15. elokuuta 2013. Kuraattori löysi lajin yksilöitä Field Museum of Natural History -museon varastosta ja vahvisti uuden lajin DNA-testien avulla.
Ulkonäkö ja koko
Olinguito on pienikokoinen ja karvainen Procyonidae-heimoon kuuluva eläin, joka muistuttaa etäisesti pieniä kinkajouja ja olingoja mutta on niiden sukua pienempi. Sen turkki on tiheä ja pehmeä, usein punertavan- tai ruskeansävyinen. Silmät ovat suuret ja pyöreät, kasvojen muoto pehmeä ja kuono lyhyt. Aikuisen olinguiton koko on noin kissan kokoluokkaa; vartalon pituus on useimmiten noin 30–40 cm ja häntä voi olla lähes samanmittainen. Paino vaihtelee lajista ja yksilöstä riippuen, mutta olinguito on suvun pienimpiä lajeja.
Levinneisyys ja elinympäristö
Olinguito elää Andien pilvimetsissä Etelä-Amerikan länsiosissa, erityisesti Kolumbiassa ja Ecuadorissa. Se on erikoistunut korkeammille kosteille vuoristoalueille, ja sitä tavataan tyypillisesti eri lähteiden mukaan noin 1 500–3 000 metrin korkeudelta. Pilvimetsät (cloud forests) tarjoavat lajille runsaasti peittoa, ravintoa ja sopivia pesäpaikkoja. Lajin nimi "neblina" viittaa espanjankieliseen sanaan "sumu", joka kuvaa pilvimetsien olosuhteita.
Elintavat ja ravinto
Olinguito on pääosin yöaktiivinen ja puissa viihtyvä (arboreaalinen) eläin. Se on pääosin hedelmää syövä (frugivori), mutta ruokavalioon kuuluu myös hyönteisiä, nektaria ja mahdollisesti pieniä selkärankaiseläimiä sekä muita kasvinosia. Olinguitot liikkuvat ketterästi oksistossa ja käyttävät usein tiheää kasvillisuutta suojautumiseen ja pesimiseen. Niiden käyttäytymisestä tiedetään vielä melko vähän, ja monet elintavat on vahvistettu vasta löydön jälkeen tehtyjen havaintojen perusteella.
Taksonomia ja löytöhistoria
Olinguito kuuluu Procyonidae-heimoon ja Bassaricyon-sukuun. Sen kuvaaminen vuonna 2013 oli merkittävä taksonominen löytö: se oli ensimmäinen uusi kädellisten sukulaisten luokkaan kuuluva pieni petoeläin, joka kuvattiin Länsi‑ pallonpuoliskolla pitkään aikaan. Lajin tunnistamisesta ja kuvauksesta vastasivat useat tutkijat ja museoiden kokoelmat, ja löytö korosti museokokoelmien merkitystä uuteen taksonomiseen työhön.
Säilyminen ja uhat
Pilvimetsien kato ja elinympäristöjen pirstoutuminen ovat olinguiton suurimpia uhkia. Alueen metsien hakkuut, maanmuokkaus ja maankäytön muutokset vähentävät lajin elinmahdollisuuksia ja voivat pirstoa populaatioita. Tutkimuslaitokset ja suojelujärjestöt seuraavat lajin tilannetta, ja tarvitaan lisätutkimuksia populaatiokoon, levinneisyyden ja elintapojen selvittämiseksi, jotta suojelutoimet voidaan kohdentaa tehokkaasti. Lisäksi museokokoelmista tehtyjen löytöjen myötä tunnettuus lajista on kasvanut, mikä voi auttaa suojelutyössä.
Miksi löytö oli merkittävä?
Olinguiton kuvaaminen herätti laajaa kiinnostusta sekä tieteellisessä yhteisössä että yleisössä, koska kyseessä oli selkeästi uusi nisäkäslaji, joka oli jäänyt huomaamatta pitkään vaikka yksilöitä oli museokokoelmissa. Löytö muistutti siitä, että tutkitsemattomia tai huonosti tunnettuja lajeja voi olla yllättävän paljon vielä tunnettujen alueidenkin läheisyydessä, ja korosti museoidun materiaalin ja modernin DNA-tutkimuksen merkitystä luonnontieteellisessä tutkimuksessa.
Levinneisyys ja elinympäristö
Lajin yksilöitä on löydetty pilvimetsistä, jotka ulottuvat Keski-Kolumbiasta Länsi-Ecuadoriin. Olinguitosta on kuvattu neljä alalajia.
Ekologia ja käyttäytyminen
Eläin on pääasiassa säästäväinen, yksinäinen ja yöeläin. Se tuottaa kerrallaan yhden jälkeläisen.
