Liitukausi (145–66 Mya) – geologia, elämä ja kuuluisa massasukupuutto

Liitukausi oli pisin vaihekauden kausi, joka kesti 80 miljoonaa vuotta 145-66 miljoonaa vuotta sitten (mya). Se seurasi jurakauden jälkeen ja on mesotsooisen kauden viimeisin kausi. Sen jälkeen tuli kainotsooinen kausi.

Vaikka se on kuuluisa maaeläimistöstään, liitukauden merenpinta nousi paljon nykyistä korkeammalle. Pohjois-Amerikkaa peitti osittain epikontinentaalinen sisämeri, ja puolet Britanniasta oli veden alla. Yläliitukaudella kalkkikivityyppinen liitu kerrostui lämpimiin mataliin meriin. Liitu koostuu 95-99-prosenttisesti kokkoliiteista, kalsiumkarbonaattilevyistä (CaCO3), joita pikkuruiset yksisoluiset levät (kokkoliittophoridit) tuottavat. Sen lopussa tapahtui kuuluisa meteoriitti-isku, joka yhdessä Deccanin tasangolla (Intia) syntyneiden tulivuoren aiheuttamien basalttitulvien kanssa tuhosi niin monet vallitsevista elämänmuodoista: katso K/T-sukupuuttotapahtuma.

Liitukaudella on vain kaksi hyvin pitkää aikakautta:

• Yläkuusi 100,5 miljoonaa vuotta sitten (mya) - 66 mya (mya)
• Alempi liitukausi 145,5 mya-100,5 mya.

Alempi liitukausi on noin 45 miljoonaa vuotta vanha, ja se on pisin aikakausi fanerotsooisella kaudella.

Geologia ja mannerliikunnot

Liitukaudella mannerlaatat jatkoivat hajaantumistaan Pangean murentumisen jälkeen. Atlantin valtameri laajeni, ja Tethys-alue säilytti laajoja matalia merialueita. Merien korkeat pinnat johtuvat osin nopeasta merenpohjan leventymisestä ja laajasta vulkaanisesta aktiivisuudesta sekä lämpimästä ilmastosta, joka vähensi polaarijään muodostumista. Suuret kuumat laavavirrat, kuten Deccanin tulivuoritoiminta Intiassa, sekä paikalliset laakerivyöhykkeet muokkasivat pinnanmuotoja ja ilmastoa.

Merkittäviä tektonisia tapahtumia olivat muun muassa Laramide-orogeneesi (joka vaikutti Pohjois-Amerikan länsiosiin ja loppuvaiheen vuoristonmuodostukseen), sekä alankoisten sisämerien synty ja katoaminen eri alueilla. Yläliitukauden kalkkikerrostumat, kuten Englannin White Cliffs of Dover ja samalla ajanjaksolla syntyneet kalkkikivipuolustukset muualla Euroopassa, kertovat laajoista troofisista meriympäristöistä.

Ilmasto ja ympäristöt

Liitukausi oli pohjimmiltaan lämpimänkausi. Polaariset alueet olivat huomattavasti nykyistä lämpimämpiä ja jääpeitteet olivat vähäiset tai puuttuvia suurimmassa osassa kautta. Ilmasto vaihteli kuitenkin paikallisesti ja ajallisesti: esimerkiksi tulivuoritoiminta ja meteoriitti-iskun jälkeiset episodit aiheuttivat lyhyitä, mutta voimakkaita ilmastonmuutoksia (hiekkapilvet, jäähdytys ja myöhemmin hiilidioksidin lisääntyminen).

Matalat sisämeret loivat laajoja rantavyöhykkeitä, mangrove- ja suistoekosysteemejä sekä korallirevivastaavia yhteisöjä, joissa muun muassa rudistit (kovakuoriset simpukat) muodostivat tärkeitä rakennuslajeja korallien rinnalla.

Elämä: kasvit ja eläimet

Liitukaudella tapahtui monia merkittäviä evoluutioaskeleita. Kukkakasvit (angiospermit) kehittyivät ja yleistyivät nopeasti, mikä muutti maisemaa ja ravintoverkkoja: pölytyssuhteet hyönteisten kanssa muuttuivat ja monimuotoisuus kasvoi. Samalla jyrkät eko- ja federaatiorakenteiden uudelleenjärjestelyt vaikuttivat eläinlajeihin.

Maalla dinosaurukset olivat edelleen hallitsevia eläimiä. Theropodit (mukaan lukien linnut, jotka kehittyivät pienistä teropodeista), sauropodit (pitkäkaulaiset kasvinsyöjät) ja ornithischiat (erilaiset kasvinsyöjät kuten hadrosaurukset ja panssaroidut muodot) olivat yleisiä eri puolilla maailmaa. Pienemmät nisäkkäät kehittyivät ja monipuolistuivat, mutta pysyivät usein pienikokoisina ja yöaktiivisina.

Merissä menestyivät valtavat merieläimet kuten mosasaurit ja erilaiset plesiosaurit; ammoniitit ja meritoppaiden lajit olivat runsaita. Foraminiferat, kokkoliitit ja muut mikrofossiilit ovat tärkeitä tutkijoille aikaistusten ja ympäristöjen rekonstruoinnissa.

Liitukauden kalkkikerrostumat

Yläliitukaudella syntyneet kalkkikivet (liidut) ovat merkittäviä sedimentologisesti ja stratigrafisesti. Ne koostuvat pääosin pienistä CaCO3-levyistä (kokkoliiteista), jotka kertovat laajasta planktonisesta tuotannosta lämpimissä merissä ja hitaasta sedimentaatiosta. Tällaiset kerrostumat muodostavat paikoin näkyviä maisemamuotoja ja niiden litologinen rakenne auttaa määrittelemään aikajaksoja kivikertymissä.

Kuuluisa massasukupuutto: K/T-sukupuutto

Liitukauden lopussa tapahtunut massasukupuutto (yleisesti kutsuttu K/T-sukupuuttotapahtumaksi) merkitsi rajua lajien katoamista maalla ja meressä noin 66 miljoonaa vuotta sitten. Tapahtumaan liitetään kaksi päätekijää:

• Suuri meteoriitti-isku (Chicxulubin kraatteri Meksikossa) — aiheutti välittömiä tulipaloja, tsunameja ja suuren määrän pölyä ja aerosoleja ilmakehässä.
• Laajat Deccanin tasangon basalttiset laavavirrat Intiassa — pitkäkestoista vulkaanista purkautumista, joka vapautti suuria määriä kaasua (CO2, SO2) ja vaikutti ilmastoon pitkällä aikavälillä.

Seurauksena oli auringonvalon voimakas heikkeneminen, kasvillisuuden romahtaminen ja ravintoketjujen pettäminen. Monet merieläinryhmät (esim. ammoniitit) ja kaikki ei-lentävät dinosaurukset hävisivät. Jäljelle jääneet lajit johtivat uuteen faunamuodostukseen kainotsooisen kauden alussa.

Merkitys ja tutkimus

Liitukauden tutkimus hyödyntää stratigrafiaa, paleontologiaa, isotooppigeokemiaa ja sedimentologiaa. Kallioperän kerrostumat ja fossiilit tarjoavat arkiston, joka auttaa ymmärtämään ilmaston, merenpinnan ja biologisen monimuotoisuuden muutoksia pitkällä aikavälillä. Liitukauden lopun sukupuutto on yksi parhaiten dokumentoiduista massasukupuuttohetkistä, ja sen jälkeinen kainotsooinen säteilytys (radiation) selittää monien nykyisten lajiryhmien nousun.

Kysymyksiä ja vastauksia

K: Mikä ajanjakso seuraa liitukauden jälkeen?

K: Kuinka kauan liitukausi kesti?

K: Kuinka monta aikakautta liitukaudella on?

K: Kuinka pitkä oli alempi liitukauden aikakausi?

K: Mistä liitu koostuu?

K: Mikä aiheutti sukupuuttoon kuolemisen ylemmän liitukauden lopussa?

Hae kirjaimella