Hait (Selachimorpha) – lajit, rakenne ja tärkeät faktat

Haita on monen muotoisia ja kokoisia, mutta useimmat ovat pitkiä ja ohuita (tai virtaviivaisia), ja niillä on todella vahvat leuat.

Niiden hampaita vaihdetaan jatkuvasti koko niiden elämän ajan. Hait syövät niin rajusti, että ne rikkovat usein muutaman hampaan, joten uudet hampaat kasvavat jatkuvasti suussa sijaitsevassa urassa ja liikkuvat suussa eteenpäin "liukuhihnoja" pitkin, jotka muodostuvat ihosta, johon ne ovat kiinnittyneet. Elämänsä aikana hai voi menettää ja kasvattaa uudelleen jopa 30 000 hammasta.

Kaikista hampaista huolimatta hait eivät kuitenkaan pysty pureskelemaan. Niinpä ne purevat saaliinsa ja nykäisevät sitä, jotta ne voivat irrottaa siitä palan nieltäväksi. Hain nielemät ruoan palaset päätyvät hain vatsaan, jossa ne sulatetaan. Tämä on kuitenkin melko hidasta, joten aterian sulattaminen voi kestää useita päiviä. Siksi hai ei syö joka päivä.

Haiden hampaat ovat erimuotoiset sen mukaan, mitä ne syövät. Esimerkiksi joillakin haikaloilla on terävät, teräväkärkiset hampaat, kun taas pohjaeläimillä on kartiomaiset hampaat kuorien murskaamista varten. Koska haita on niin monenlaisia ja koska jokaisella lajilla on omat erikoishampaansa, monet ihmiset keräilevät mielellään hain hampaita. Hainhampaiden keräilijät voivat arvata, kuinka suuri hai oli mittaamalla hain hampaan. Ensin he mittaavat hampaan pituuden tuumina. Jokainen tuuman hammas vastaa 10 jalan pituista hain pituutta: jos siis hain hammas on 2 tuumaa pitkä, hammas on peräisin 20 jalan pituisesta haitasta! Vielä pelottavampaa on se, että jotkut Megalodonin hampaat ovat 6 tuumaa pitkiä, joten se viittaa 60 jalan pituiseen haihin.

Haiden ihoa peittävät miljoonat pienet hampaiden kaltaiset suomut, jotka osoittavat pyrstöön. Jos hain pyrstöä pitkin hieroo, se tuntuu sileältä, mutta jos hieroo toiseen suuntaan, se on karhea. Haiden hampaat voivat olla 20 kertaa ihmisen hampaita suuremmat, ja ne voivat kasvaa takaisin, jos ne menetetään.

Evät

Haiden eviä käytetään vakauttamiseen, ohjaamiseen, nostamiseen ja uintiin. Jokaista evää käytetään eri tavalla.

Selän keskiviivalla on yksi tai kaksi evää, joita kutsutaan ensimmäiseksi ja toiseksi selkäeväksi. Nämä evät auttavat haita pyörimästä jatkuvasti ympäriinsä. Näissä evissä voi olla piikkejä tai ei. Kun piikkejä on, niitä käytetään puolustustarkoituksiin, ja niissä voi olla myös ihorauhasia, jotka tuottavat ärsyttävää ainetta.

Rintaevät sijaitsevat pään takana ja ulottuvat ulospäin. Näitä eviä käytetään ohjaamiseen uinnin aikana, ja ne auttavat hain saamaan nostetta.

Lantion evät sijaitsevat rintaevien takana, lähellä kloakkaa, ja ne ovat myös vakauttimia.

Kaikilla hailla ei ole peräeviä, mutta jos niillä on, ne sijaitsevat lantio- ja pyrstöevien välissä.

Itse pyrstöalue koostuu pyrstöjalasta ja pyrstöevästä. Peräpylväässä on joskus lovia, joita kutsutaan "precaudal pitsiksi" ja jotka sijaitsevat juuri peräevän edessä. Pylväs voi olla myös vaakasuoraan litistynyt sivukieliksi. Peräevässä on sekä ylä- että alalohko, jotka voivat olla erikokoisia, ja niiden muoto riippuu siitä, minkä lajin hai on kyseessä. Peräevän ensisijainen tehtävä on antaa hain uidessa "työntövoimaa". Suurin osa työntövoimasta saadaan aikaan pyrstöevän ylemmällä lohkolla, ja yleensä se painaa hain alaspäin. Rintaevät ja rungon muoto (kuin siipipyörä) toimivat yhdessä vastapainona tälle voimalle. Useimpien pohjaeläinlajien vahvan, lonkkamattoman pyrstöevän ansiosta hai voi uida lähellä merenpohjaa (kuten hoitajahai). Nopeimmin uivilla hailla (kuten makohailla) on kuitenkin yleensä kuunmuotoiset (puolikuun muotoiset) pyrstöevät.

Haista

Haiden hajuaistin elimet sijaitsevat etu- ja takaosan nenän aukkojen välisessä lyhyessä kanavassa. Ne voivat havaita veren kilometrien päästä: jo yksi miljoonasosa merivedessä olevaa verta voi riittää.

Hait pystyvät määrittämään tietyn hajun suunnan sen perusteella, milloin haju havaitaan kussakin sieraimessa. Tämä on samanlainen menetelmä kuin nisäkkäillä äänen suunnan määrittämisessä.

Ne ovat kiinnostuneempia monien lajien suolistosta löytyvistä kemikaaleista, minkä vuoksi ne oleskelevat usein jätevesien poistoputkien läheisyydessä tai niissä. Joillakin lajeilla, kuten hoitajahailla, on ulkoisia piikkejä, jotka lisäävät huomattavasti niiden kykyä aistia saalista.

Sight

Hain silmät muistuttavat muiden selkärankaisten silmiä, ja niissä on samanlaiset linssit, sarveiskalvot ja verkkokalvot. Niiden näkö on sopeutunut hyvin meriympäristöön. Ne pystyvät supistamaan ja laajentamaan pupilliaan ihmisten tavoin, mihin yksikään teleostikala ei pysty. Verkkokalvon takana oleva kudos heijastaa valoa takaisin, mikä parantaa näköä pimeämmissä vesissä.

Sähkövirran tunnistaminen

Haiden kuonossa on pieniä reikiä kaikkialla, erityisesti silmän ja kuonon kärjen välissä. Niissä on hermoreseptoreita, joita kutsutaan Lorenzinin ampulliksi. ^p23 Ne voivat aistia vedessä olevaa sähköä. Vedessä olevat eläimet luovuttavat sähköä: aina kun eläimen sydän lyö tai se liikkuu, syntyy pieniä sähkövirtoja. Nämä pienet sähkövirrat muodostavat signaaleja, jotka kulkevat veden läpi ja aistitaan. Hait saattavat käyttää tätä aistia saaliinsa pyydystämiseen jopa enemmän kuin näköään.

Kuuleminen

Vaikka haiden kuuloa on vaikea testata, niillä saattaa olla terävä kuuloaisti ja ne voivat mahdollisesti kuulla saaliinsa monen kilometrin päästä. Niiden pään kummallakin puolella on pieni aukko (ei kehräs), joka johtaa ohuen kanavan kautta suoraan sisäkorvaan.

Sivusuora

Sivulinja havaitsee vedenpaineen muutokset. Se on avoin ympäristöön huokoslinjan kautta. Tämä ja ääntä havaitsevat elimet on ryhmitelty yhteen "acoustico-lateralis-järjestelmäksi", koska niillä on yhteinen alkuperä. Luisissa kaloissa ja nelijalkaisissa sisäkorvan ulkoinen aukko on kadonnut.

Tätä järjestelmää esiintyy myös muissa kaloissa. Se havaitsee liikettä tai värähtelyä vedessä. Hai voi aistia 25-50 Hz:n taajuuksia.

Vain muutama miljoona vuotta sitten merissä ui jättiläishai nimeltä Megalodon. Se oli 18 metriä pitkä, kaksi kertaa niin pitkä kuin läheisesti sukua oleva valkohai, ja se söi valaita. Megalodon kuoli sukupuuttoon 1,6 miljoonaa vuotta sitten.

Suuri osa siitä, mitä tiedämme esihistoriallisista haista, on peräisin niiden fossiilien tutkimuksesta. Haiden luuranko on pehmeää rustoa, joka voi hajota ennen fossiilistumista, mutta hampaat ovat kovempia ja helposti fossiilistuvat. Esihistoriallisilla hailla, kuten niiden nykyaikaisilla jälkeläisillä, kasvoi ja irtosi useita tuhansia hampaita elämänsä aikana. Tästä syystä hain hampaat ovat yksi yleisimmistä fossiileista.

Noin 70 prosenttia kaikista tunnetuista hailajeista synnyttää eläviä poikasia, ja tiineys kestää 6-22 kuukautta.

Pennut syntyvät täydet hampaat omaavina, ja ne pystyvät huolehtimaan itsestään. Syntyessään ne uivat nopeasti pois emoistaan, jotka joskus syövät poikasia. Pentueet vaihtelevat yhdestä tai kahdesta poikasesta (valkohai) sataan poikueeseen (sinihai ja valashai).

Jotkut hait ovat munivia, eli ne munivat munansa veteen. Hain munia (joita joskus kutsutaan "merenneitojen kukkaroiksi") peittää sitkeä, nahkamainen kalvo.

Useimmat hait ovat ovoviviparisia, mikä tarkoittaa, että munat kuoriutuvat naaraan kehossa, ja poikaset kehittyvät emon sisällä, mutta istukkaa ei ole poikasten ravinnoksi. Sen sijaan poikaset syövät munan keltuaista. Poikaset syövät hedelmöittymättömiä munia ja joskus toisiaan. Hyvin harvat poikaset pentueessa selviävät syntymään asti, koska tämä sisaruskannibalismi on eräänlaista. Valkohait, makohait, hoitajahait, tiikerihait ja hiekkatiikerihait lisääntyvät tällä tavoin.

Jotkut hait ovat elinkykyisiä, mikä tarkoittaa, että naaraat synnyttävät elävänä: munat kuoriutuvat naaraan kehossa, ja istukka ruokkii poikaset. Istukka auttaa siirtämään ravinteita ja happea emon verenkierrosta ja siirtää jätteitä vauvasta emolle poistettavaksi. Esimerkkejä elinkykyisistä haista ovat härkähait, valkoposkihait, sitruunahait, sinihait, hopeakärkihait ja vasarahait. Vaikka valashaita pidettiin pitkään munivina, ne ovat elinkykyisiä, ja tiineitä naaraita on löydetty, joissa on satoja poikasia.

Uusia haita löydetään edelleen. Dave Ebert löysi kymmenen uutta lajia pelkästään Taiwanin markkinoilta. Kolmen viime vuosikymmenen aikana hän on nimennyt 24 uutta lajia. Niihin kuuluu haita, rauskuja, sahakaloja ja haamuhaita - nämä rustokalat ovat kaikki sukua toisilleen.

Jotkut hait eivät ole uhanalaisia, mutta joitakin haita metsästetään ruoaksi (kuten hainsuonikeittoa) tai urheilukalastukseen. Vuonna 2013 viisi hailajia ja kaksi mantarauskilajia saivat kansainvälisen suojelun osana uhanalaisten lajien kansainvälistä kauppaa koskevaa yleissopimusta.

Kaupallisessa ja virkistyskalastuksessa kuolee arviolta 100 miljoonaa haita. Hait ovat yleisiä mereneläviä monissa paikoissa, kuten Japanissa ja Australiassa. Australian Victorian osavaltiossa hai on yleisimmin käytetty kala fish and chips -annoksessa, jossa fileet paistetaan taikinassa ja friteerataan tai rouhitaan ja grillataan. Fish and chip -kaupoissa hain nimi on "flake". Intiassa paikallisilla markkinoilla myydään pieniä haita tai haiden poikasia (tamilin kielellä sora, telugun kielellä sora). Koska liha ei ole kehittynyt, se hajotetaan kypsennyksessä jauheeksi, joka paistetaan öljyssä ja mausteissa (nimellä sora puttu/sora poratu). Pehmeät luut voidaan helposti pureskella. Niitä pidetään herkkuna Tamil Nadun rannikolla.

• BBC One: Blue Planet: Planet Planet: Nainen, joka tanssii haiden kanssa. [3]