Puolan jako: Puolan‑Liettuan kansainyhteisön kolme jakoa (1772–1795)

Puolan jako tai Puolan‑Liettuan kansainyhteisön jako (engl. Partitions of Poland) tarkoittaa kolmea 1700‑luvun lopun valtioiden välistä ositusta, jotka päättivät itsenäisen Puolan‑Liettuan kansainyhteisön olemassaolon. Jakojen ajankohdat olivat:

5. elokuuta 1772
23. tammikuuta 1793
24. lokakuuta 1795

Taustaa

Jakojen taustalla olivat sekä sisäiset että ulkoiset tekijät. Historiassa korostetaan Puolan‑Liettuan poliittisen järjestelmän heikkouksia: aateliston etuoikeuksiin perustuva “kultainen vapaus”, liberum veto (yksittäisen aatelismiehen oikeus estää säätykokouksen päätös), hajautunut valta ja vahvat suurmahtien vaikutusvallat tekivät valtiosta haavoittuvan. Samaan aikaan ympäröivät suurvallat – etenkin Venäjä, Preussi ja Habsburgien Itävalta – tavoittelivat etujaan Euroopan valtapolitiikassa ja laajensivat vaikutuspiirejään hyödyntäen Puolan heikkoutta.

Jakojen kulku lyhyesti

Ensimmäinen jako 1772: Preussi, Venäjä ja Itävalta sopivat ensimmäisistä alueluovutuksista. Yhteiskunnallinen kriisi ja ulkoinen painostus olivat jo pitkään heikentäneet valtion kykyä puolustautua, ja jakoon suostuttiin osin kaupan ja pakon seurauksena.
Toinen jako 1793: Seuraus oli osittain reaktioihin Puolan sisäisistä uudistusyrityksistä, erityisesti vuoden 1791 perustuslaista (3. toukokuuta 1791), jonka tavoitteena oli vahvistaa valtiota. Konservatiiviset aateliset ja ulkopuoliset vallat (erityisesti Venäjä ja Preussi) vastustivat uudistuksia, ja jakamalla lisää maata he katkaisivat uudistusliikkeen voiman.
Kolmas jako 1795: Tämän jälkeen jäljellä oleva Puolan‑Liettuan alue liitettiin lopullisesti jakajavaltioihin; kuningas Stanisław August Poniatowski luopui kruunusta, ja itsenäinen kansainyhteisö poistui Euroopan valtakartalta.

Mitä alueita jakajat saivat?

Jakojen tuloksena valtio menetti laajoja alueita eri suuntiin: yleisesti ottaen itäiset ja kaakkoiset alueet joutuivat Venäjän valtaan, pohjois‑ ja länsiosia liitettiin Preussiin (mukaan lukien alueita, joilla Preussi pyrki yhdistämään omaa aluettaan) ja eteläiset sekä etelä‑länsiosat päätyivät Habsburgien Itävaltaan (mm. Galicia‑alueen kaltaiset eteläiset maakunnat). Tarkat rajamuutokset vaihtelivat ja ne vahvistettiin erillisillä sopimuksilla jakajavaltioiden kesken.

Syyt ja valtasuhteet

Jakajien motiivit olivat sekä strategisia että taloudellisia: Preussille oli tärkeää yhdistää maayhteyksiä, Venäjä pyrki kasvattamaan vaikutusvaltaansa Länsi‑Euroopassa ja Itävallan motorina oli laajentaa vaikutusaluettaan etelässä. Jakoon vaikutti myös Puolan sisäinen heikkous, aateliston sisäinen vastakkainasettelu sekä suurvaltojen diplomaattinen yhteistyö, joka monesti peitti etupiirijaot oikeutuksina “vakauden” palauttamiseksi.

Vastareaktiot ja seuraukset

Jakotapahtumat synnyttivät voimakasta vastarintaa ja lamaannuttivat Puolan‑Liettuan valtiolliset instituutiot. Merkittäviä vastaliikkeitä olivat:\p>

Kansalliset uudistusyritykset, kuten vuoden 1791 perustuslaki, jotka kuitenkin herättivät vastustusta ja ulkoista väliintuloa.
Välittömät kapinat ja sotilaalliset liikkeet, tärkeimpänä Kościuszkon kapina (1794), joka oli suorasukainen yritys palauttaa itsenäisyys, mutta se tukahdutettiin.

Seurauksena Puolan‑Liettuan kansainyhteisö katosi Euroopan kartalta vuosiksi 1795–1918. Jakot pysäyttivät valtion itsenäisyyden, mutta myös herättivät pitkän aikavälin kansallisen liikkeen: 1800‑luvun kansallismieliset liikkeet, pakolaisuus (ns. Great Emigration) ja useat 1800‑luvulla toimineet kansannousut (esim. 1830 ja 1863) olivat seurauksia ja reaktioita jakoon.

Termi "Puolan neljäs jako"

Harvemmin käytetty termi "Puolan neljäs jako" voi viitata eri tapahtumiin riippuen kontekstista. Yleisimpiä merkityksiä ovat:

1815 kongressin ratkaisut, joissa Napoleonin tuhoutumisen jälkeen suurvallat järjestelivät uudelleen Keski‑Euroopan ja Puolan perinnön (esim. Varsovan herttuakunnan jaettiin uudelleen – osa tulkitaan eräänlaisena "neljäntenä jakona").
20. vuosisadan tapahtumat, etenkin Saksan ja Neuvostoliiton välillä 1939 solmittu Molotov–Ribbentrop‑sopimus ja sen seuraukset, joita jotkut lähteet kutsuvat “neljänneksi jakoksi” sen vaikutuksesta Puolan alueisiin.
Muita historiallisia uudelleenjärjestelyjä, joita saatetaan kuvata metaforisesti "neljäntenä jakona".

Termi on siis monitulkintainen ja sen merkitys selviää aina kontekstista.

Perintö

Puolan jakojen perintö näkyy sekä alueellisissa että kulttuurisissa seurauksissa: pitkät nälkäkaudet, pakkosiirrot ja suurvaltojen assimilaatio‑politiikat muovasivat Puolan, Liettuan, Valgevenan ja Ukrainan alueiden väestöjä ja muistia. Jakot myös vauhdittivat modernin kansallismielisyyden syntyä ja lopulta itsenäisyyspyrkimyksiä, jotka johtivat Puolan valtion uudelleenitsenäistymiseen ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1918.

Alkuperäistekstissä mainitut tapahtumat ja päivämäärät on esitetty yllä; ne ovat jakojen keskeiset ajankohdat ja muodostavat historian käännekohdan, joka vaikutti koko Keski‑ ja Itä‑Eurooppaan.

Historia

Alkusoitto

Puola-Liettua ei ollut viimeisenä kautenaan (1700-luvun puolivälissä), ennen jakoja, jo täysin suvereeni valtio. Se oli lähes vasalli tai Venäjän satelliittivaltio, ja Venäjän tsaarit valitsivat käytännössä Puolan kuninkaat. Tämä koskee erityisesti viimeistä kansainyhteisön kuningasta Stanisław August Poniatowskia, joka oli jonkin aikaa ollut Venäjän keisarinna Katariina Suuren rakastaja.

Vuonna 1730 Kansainyhteisön naapurit, nimittäin Preussi, Itävalta ja Venäjä, allekirjoittivat salaisen sopimuksen säilyttääkseen vallitsevan tilanteen: erityisesti varmistaakseen, että Kansainyhteisön lait eivät muuttuisi. Heidän liittonsa tunnettiin myöhemmin Puolassa nimellä "Kolmen mustan kotkan liitto" (tai Löwenwolden sopimus), koska kaikki kolme valtiota käyttivät mustaa kotkaa valtiosymbolina (toisin kuin Puolan symboli, valkoinen kotka).

Kansainyhteisö oli pysynyt puolueettomana seitsenvuotisessa sodassa, vaikka se suhtautuikin myötämielisesti Ranskan, Itävallan ja Venäjän liittoon. Se salli venäläisten joukkojen pääsyn länsimaihinsa tukikohdiksi Preussia vastaan. Preussin Fredrik II kosti tämän määräämällä Puolan rahan väärennettäväksi, mikä vaikutti Puolan talouteen.

Puolalaiset yrittivät karkottaa ulkomaiset joukot kapinalla (Barin liitto 1768-1772), mutta epäsäännöllisillä ja huonosti komennetuilla joukoilla ei ollut juurikaan mahdollisuuksia Venäjän säännöllisen armeijan edessä, ja ne kärsivät tappion. Kaaosta lisäsi ukrainalainen talonpoikaiskapina, Koljivšyna, joka puhkesi vuonna 1768 ja johti aatelisten (szlachta), juutalaisten, unioottien ja katolisten pappien joukkomurhiin, ennen kuin puolalaiset ja venäläiset joukot tukahduttivat sen.

Ennen osioita: Kansainyhteisö laajimmillaan.