Puolan-Liettuan kansainyhteisö (tai unioni, vuoden 1791 jälkeen Puolan kansainyhteisö) oli Puolan ja Liettuan valtio, jota hallitsi yhteinen monarkki. Kansainyhteisö syntyi asteittain aiempien liittojen pohjalta: henkilökohtainen unioni, joka alkoi vuonna 1386 (Unioni Krevossa / union of Krewo), syveni ja tiivistyi lopulta vuoden 1569 Puolan ja Liettuan unionissa, jolloin muodostui niin sanottu kaksikansallinen valtio. Se oli 1500- ja 1600-luvun Euroopan suurimpia ja väkirikkaimpia valtioita, ja sen alue oli laajempi kuin nykyiset Puolan ja Liettuan valtionrajat. Kansainyhteisön alue käsitti kaikki nykyisen Valko-Venäjän maat, suuren osan Ukrainasta, osia Latviasta sekä länisintä Venäjää.
Poliittinen järjestelmä ja yhteiskunta
Kansainyhteisöä hallitsi vaaleilla valittu kuningas, mutta todellinen valta jakautui laajalle aatelistolle (szlachta). Valtiollinen järjestelmä tunnetaan usein nimellä "aateliston demokratia": aatelisto käytti valtaa sejmissä (parlamentti), ja senaatti sekä alahuone muodostivat lainsäädäntöelimen. Erityispiirteenä oli niin sanottu liberum veto, eli yhden edustajan oikeus estää seimissä tehdyt päätökset — käytäntö, joka ajan myötä teki lainlaatimisesta ja hallinnosta helposti tukkoista ja altista korruptiolle.
Väestö, kieli ja uskonto
Puolan-Liettuan kansainyhteisö oli erittäin etnisesti ja uskonnollisesti monimuotoinen. Alueella asui puolan- ja liettuankielisten lisäksi muun muassa ruotseja (vanha termi: ruthenialaisia eli nykyisin ukrainalaisia ja valkovenäläisiä), juutalaisia, saksalaisia, armenialaisia ja tataareja. Uskonnoista olivat yleisimpiä katolisuus ja ortodoksia, mutta myös protestanttisia suuntauksia, juutalaisuutta ja islamin tataariyhteisöt esiintyivät merkittävinä.
Uskonnollinensuvaitsevaisuus olivat suuria verrattuna moniin muihin aikakauden eurooppalaisiin valtioihin; esimerkiksi vuoden 1573 Varsovan konfederointi turvasi uskonnonvapautta aatelistolle ja kaupungeille. Toisaalta käytännön vapaus vaihteli paikallisesti ja ajanjaksoittain, ja uskonnolliset jännitteet sekä etniset ristiriidat ilmenivät varsinkin sotien ja kapinoiden yhteydessä.
Kultakausi ja sodankäynti
1500–1600-luvuilla kansainyhteisö koki taloudellista ja kulttuurista kukoistusta: maa oli merkittävä vilja- ja kauppatuottaja, ja sen yliopistot sekä kulttuuriset yhteisöt kukoistivat. Samalla se oli jatkuvien sotien näyttämö — sota Ruotsia vastaan (mm. "Deluge"), ristiriidat Osmanien valtakunnan kanssa, sekä erityisesti Itä-Euroopan sisäiset levottomuudet, kuten 1600-luvun puolivälin tataari- ja kasakka‑kapinat.
Taantuma, uudistusyritykset ja loppu
1700-luvulla kansainyhteisö ajautui poliittiseen, sotilaalliseen ja taloudelliseen taantumaan. Sisäiset heikkoudet — hajanaisuus, magnaatit, joiden etu usein syrjäytti valtion tarpeet, ja liberum veto — tekivät valtiosta haavoittuvan. Ulkopoliittisesti voimakkaat naapurivaltiot hyödyntivät tätä tilaa.
Uudistusyrityksiä tehtiin, ja tunnetuin niistä on 3. toukokuuta 1791 annettu perustuslaki (perinteisesti pidetty yhtenä Euroopan ensimmäisistä nykyaikaisista perustuslaeista), jonka tavoitteena oli vahvistaa keskushallintoa, rajoittaa anarkiaa ja parantaa armeijan toimintakykyä. Uudistukset kohtasivat kuitenkin sisäistä vastarintaa (mm. niin kutsuttu Targowican liitto) ja johtivat Venäjän väliintuloon.
Puolan kasvava heikkous johti siihen, että sen voimakkaammat naapurit Itävalta, Preussi ja Venäjän keisarikunta jakoivat sen keskenään kolmen jakokierroksen aikana vuosina 1772, 1793 ja 1795. Viimeinen jako vuonna 1795 päätti Puolan-Liettuan kansainyhteisön itsenäisen olemassaolon, ja sen alueet jäivät näiden suurvaltojen hallintaan vuosisadoiksi.
Perintö
Kansainyhteisön perintö näkyy edelleen Itä-Euroopan kulttuurissa, oikeudellisissa perinteissä ja väestörakenteissa. Sen historiallinen rooli monikansallisena, uskonnollisesti monimuotoisena valtiona tarjoaa tutkimuskohteen, joka valottaa modernin kansallisvaltion syntyä, monietnisten valtioiden haasteita ja uudistusten merkitystä kansainvälisessä politiikassa.