Venäjän keisarikunta (1721-1917), jota kutsuttiin myös keisarilliseksi Venäjäksi, oli maa sekä Euroopassa että Aasiassa. Se alkoi vuonna 1721, kun Venäjän Pietari I perusti sen sen jälkeen, kun Venäjä oli noussut suurvallaksi Pohjoisessa sodassa; sen seurauksena Moskovan herttuakunta muuttui muodollisesti keisarikunnaksi. Pietari I (suurempi osa lähteissä Peter the Great) toteutti laajoja uudistuksia hallintoon, armeijaan ja teollisuuteen sekä siirsi hallinnon pääpainon uudelle pääkaupungille Pietariin (nykyinen Pietari). Keisarikunta kesti kunnes se julistettiin tasavallaksi maaliskuussa 1917 Venäjän vallankumouksen seurauksena. Se oli pitkään absoluuttinen monarkia, jota hallitsivat tsaareiksi kutsutut venäläiset keisarit. He kuuluivat pääosin Romanovien sukuun vuodesta 1613 alkaen ja perivät periaatteena jumalallisen kuningasoikeuden ajatuksen, jonka mukaan tsaari oli Jumalan asettama maan ylin hallitsija.
Alue, väestö ja uskonnot
Vuonna 1914 Venäjän keisarikunnan pinta-ala oli noin 21 799 825 km². Vuoden 1897 väestönlaskennan mukaan sen väkiluku oli 128 200 000. Sen virallinen kieli oli venäjä, mutta keisarikunta oli etnisesti ja kielellisesti hyvin monimuotoinen: siinä asui venäläisten ohella muun muassa ukrainalaisia, puolalaisia, baltteja, baltteja, valkovenäläisiä, baltialaisia ja useita aasialaisia kansoja Siperian ja Kaukasuksen alueilla. Tämän moninaisuuden takia alueella puhuttiin satoja eri kieliä ja murteita. Sen virallinen kirkko oli Venäjän ortodoksinen kirkko, joka oli tiiviissä yhteydessä valtion ja hallitsijan valtaan. Lisäksi keisarikunnassa oli suuria muslimit, juutalaiset, katoliset ja protestanttiset yhteisöjä.
Hallinto ja oikeus
Venäjän keisarikuntaa johti tsaari, joka piti hallussaan laajoja toimeenpanovaltuuksia ja muodollisesti ylimmän lainsäädäntövallan. Ikifuusissa olosuhteissa itsevaltiudessa vain tsaari saattoi säätää tai kumota lakeja, nimittää korkeita virkamiehiä ja johtaa ulko- ja sotapolitiikkaa. Käytännössä hallintoa hoitivat eri ministeriöt, senaatti ja neuvonantajaelimet. Keisarikunta oli jaettu läänitysmaihin, kuvernööneihin (guberniya) ja alueisiin, ja paikallistasolla toimi yleensä zemstva -niminen paikallislautakuntajärjestelmä, jonka Aleksanteri II myötä loisivat 1860-luvulla.
Vuonna 1905 tsaari myönsi poliittista reformaatiota ja antoi uuden perustuslain (vuoden 1906 perustuslain ja oktrojatun manifestin kautta), jossa osaa vallasta jaettiin osittain valitun parlamentin eli duuman kanssa. Duuma oli rajoitettu ja tsaari säilytti laajat veto-oikeudet ja kutsui koolle tai hajotti duuman tarpeen mukaan. Vuoden 1905 levottomuuksien ja Bloody Sunday -tapahtuman jälkeen syntynyt lokakuun manifesti oli merkittävä, mutta ei kumonnut itsevaltiuden perusajatusta.
Yhteiskunta, maa- ja talousolot
Venäjän keisarikunta oli taloudellisesti ja sosiaalisesti monikerroksinen. Yläluokkaan kuului aatelisto ja suuri virkamiehistö, keskiluokka alkoi kasvaa teollistumisen myötä 1800-luvun lopulla, mutta suuri osa väestöstä jäi maaseudun talonpoikien ja entisten maaorjien joukkoon. Maaorjuus lakkautettiin virallisesti Aleksanteri II:n maatalousreformeissa vuonna 1861, mikä oli valtava muutos mutta joka jätti monet talonpojat taloudellisesti riippuvaisiksi.
Taloudellisesti keisarikunta koki hidasta modernisoitumista 1800-luvulla: rautatieverkko laajeni (mukaan lukien Trans-Siperian rautatie, jota rakennettiin 1890-luvulta lähtien), teollisuustuotanto kasvoi etenkin tekstiili- ja kaivosaloilla, ja kaupan merkitys lisääntyi. Silti maa oli verrattain taantunut moniin Länsi-Euroopan valtioihin verrattuna, mikä osoittautui haasteeksi modernissa sodankäynnissä (esim. Krimin sota 1853–1856 paljasti sotilaallisia ja taloudellisia heikkouksia).
Ulkopolitiikka ja sodankäynnin vaikutus
Venäjän keisarikunta oli merkittävä suurvalta ja yksi suurimmista koskaan olemassa olleista imperiumeista. Se osallistui 1800-luvun suurvaltakilpaan Euroopassa ja Aasiassa: sotia käytiin mm. Napoleonia vastaan (1812), Krimin sodassa (1853–1856), useissa konflikteissa Ottomaanien valtakuntaa vastaan sekä Japania vastaan (Venäjä-Japani -sota 1904–1905), jonka tappio heikensi hallintoa ja vauhditti vuonna 1905 tapahtuneita levottomuuksia. Ensimmäinen maailmansota 1914–1918 rasitti taloutta ja armeijaa äärimmilleen ja oli tärkeä tekijä keisarikunnan romahtamisessa 1917.
Kulttuuri ja kansallisuuspoliittiset jännitteet
Keisarikunta kannatti usein venäläistämis- eli russifikaatiopolitiikkaa erityisesti 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, mikä lisäsi jännitteitä kansallisten vähemmistöjen kanssa. Samalla Venäjä oli kulttuurisesti rikas: kirjallisuus, musiikki ja tiede kukoistivat (esim. Tolstoi, Dostojevski, Tšaikovski) ja venäläinen kulttuuri nousi eurooppalaiseen merkitykseen.
Loppu ja perintö
Vuoden 1917 tapahtumat lopettivat keisarikunnan: nousevat talousvaikeudet, sotilaalliset tappiot ja poliittinen tyytymättömyys johtivat ensin maaliskuun (helmikuun vanhan kalenterin mukaan) vallankumoukseen, jolloin viimeinen tsaari Nikolai II erosi kruunusta. Vallan väliaikaisesti otti hallintaansa väliaikainen hallitus, mutta lokakuussa 1917 bolshevikkien johtama vallankumous johti Neuvosto-Venäjän syntyyn ja keisarikunnan loppuun. Venäjän keisarikunnan perintö näkyy edelleen monin tavoin: sen rajat, väestörakenne, sosiaaliset muutokset, teollistuminen ja kulttuuriperintö muovasivat myöhempää Neuvostoliittoa ja itsenäisiä itäisen Euroopan ja Aasian valtioita.
Keskeiset faktat nopeasti:
- Pinta-ala noin 21 799 825 km² (1914).
- Väkiluku vuonna 1897: 128 200 000.
- Oli monarkia, jota johti tsaari ja Romanovien suku.
- Virallinen kieli: venäjä. Virallinen kirkko: Venäjän ortodoksinen kirkko.
- Tärkeimmät muutokset: Pietarin uudistukset, maaorjuuden lakkauttaminen 1861, duuman perustaminen 1906, Trans-Siperian rautatie ja ensimmäisen maailmansodan vaikutukset.
