Sonaattimuoto – määritelmä, rakenne ja historia klassisessa musiikissa

Tutustu sonaattimuodon määritelmään, rakenteeseen ja historiaan — ekspositio, kehittely ja rekapitulaatio klassisen musiikin ytimessä.

Sonaattimuoto on tapa järjestää musiikkikappale niin, että säveltäjä voi esitellä teemoja, kehittää niitä ja tuoda ne lopulta takaisin pääsäveltoon. Sitä on käytetty useissa kappaleissa klassisesta ajasta lähtien (1700-luvun puolivälistä lähtien) ja se on keskeinen muoto länsimaisen taidemusiikin tyyppisissä teoksissa. Sonaattimuodon kuunteleminen auttaa hahmottamaan, miten teemat, sävellajit ja jännitteen kulku toimivat, ja on hyödyllistä tietää peruskäsitteitä, kuten eri äänensävyistä ja moduloinnista.

Sonaattimuotoa ei käytetä vain sonaateissa. Se voi olla myös sinfonioiden, konserttojen, ouvertuureiden ja monien muiden teosten osien muoto. Usein ensimmäinen osa suuremmasta teossarjasta on sonaattimuodossa, mutta muotoa voi soveltaa myös hitaampiin osiin tai finaaleihin eri tavoin.

Määritelmä ja perusperiaatteet

Sonaattimuoto rakentuu yleensä kolmen pääjakson ympärille: ekspositio, kehittely ja rekapitulaatio (repriseeraus). Yksinkertaisimmillaan muoto kuvaa ääni- ja teemarakenteen matkaa pääsävelystä (tonika) etäämmälle ja takaisin:

• Ekspositio — esitellään pääteema tai -aihe pääsävelessä ja sen jälkeen jokin kontrastinen toinen aihe eri, usein "dominanttisessa" sävellajissa tai suhteellisessa duurissa/mollissa. Ekspositio saattaa sisältää myös siirtymäjakson (transition) ja päätösteeman (closing theme). Yleensä ekspositio merkitään usein toistettavaksi (eksposiition toisto).
• Kehittely — materiaalin intensiivistä käsittelyä: teemoja muunnellaan, fragmentoidaan, jaetaan ja siirretään useisiin eri sävellajeihin. Kehittelyssä syntyy jännite ja epävarmuus, joka valmistaa paluun pääsäveleen.
• Rekapitulaatio (repriseeraus) — ekspositioon esitellyt aiheet palaavat, mutta ne sovitetaan niin että ne pysyvät loppuun asti pääsävelessä. Usein siirtymä ja toinen aihe muokataan, jotta paluu tonikaan on looginen ja tyydyttävä. Lopussa voi olla myös coda eli loppukoda, joka antaa teokselle viimeistellyn päätöksen.

Rakenne yksityiskohtaisemmin

Ekspositiossa on usein erotettavissa seuraavat osat: alkuaihe (first subject) tonikassa, siirtymä (bridge/transition) joka moduloi, toinen aihe (second subject) vieraammassa sävellajissa ja päätösteksti (closing group). Eksposiition toisto on tyypillinen käytäntö klassisella kaudella — se korostaa temaattista materiaalia ja jännitteen rakentumista.

Kehittely voi käyttää pienempiä motifisia osia, vaihtaa rytmiikkaa, dynamiikkaa ja harmoniaa sekä viedä musiikin kauas alkuperäisestä sävellajista. Rekapitulaatiossa siirtymä yleensä muokataan tai korvataan siten, että toinen aihe voidaan esittää tonikassa (esimerkiksi jos ekspositiossa toinen aihe oli dominantissa, rekapitulaatiossa se soitetaan tonikassa), jolloin teos saa lopullisen rauhoittumisen tunteen.

Monissa kappaleissa esiintyy myös kodetta tai koda, pieni tai laajempi lisäosa rekapitulaation jälkeen, joka vahvistaa päätöstä ja voi tuoda esiin vielä uusia hakuligoja tai riemukkaita teemoja.

Sävelasteikot ja modulointi

Yleisimmät avainsuhteet ekspositiossa ovat pääsävel (tonika) → dominantti (V-asteikko) tai pääsävel mollissa → suhteellinen duur. Tämä tarkoittaa sitä, että ekspositio siirtää kuulijan mielihyvää ja mielenkiintoa tarjoavaan kontrastiavaimeen, ja kehittely tuo jännitystä ennen paluuta tonikaan. Modulointi (sävellajin vaihto) on keskeinen tapa luoda kontrastia ja liikettä sonaattimuodossa.

Historia ja kehitys

Barokin aikana monet sävellykset oli järjestetty kahteen osaan eli niin kutsuttuun binäärimuotoon. Esimerkiksi Bachin ja Händelin kaltaiset säveltäjät kirjoittivat tanssiliikkeitä, kuten menuetteja, usein kahdessa osassa. Nämä kaksi jaksoa olivat usein samanpituisia ja erotettiin kaksoistulkkiviivalla, mikä merkitsi että kumpikin osa toistui. Musiikki ei pysynyt koko ajan samassa sävellajissa: ensimmäinen osa saattoi moduloitua ja toinen osa palasi usein lopuksi takaisin tonikaan.

Domenico Scarlatti kirjoitti myös sonaatteja cembalolle binäärimuodossa, mutta ne olivat usein pidempiä ja tekniikaltaan monimutkaisempia. Scarlattin sonaatit esitteen usein yhden tai useamman iskevän idean, jotka kiertävät ja ilmaistaan virtuoosisin sormituksin — niissä voi nähdä suoran esivaiheen myöhemmälle sonaattimuodon kehitykselle.

Varsinainen sonaattimuodon vakiintuminen tapahtui 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa, kun säveltäjät kuten Haydn, Mozart ja Beethoven kehittivät ja vakiinnuttivat muodon periaatteet. Heidän teoksissaan muotoa käytettiin niin, että se antoi mahdollisuuden dramaattiseen kehittelyyn ja kertovaan sävelkulkuun.

Muunnelmat ja myöhäisempi käyttö

Sonaattimuodosta kehittyi monia muunnelmia:

• Monoteeminen sonaattimuoto — samaa temaattista ainetta käytetään sekä ensimmäisessä että toisessa aiheessa, esimerkkinä monet Beethovenin ja Haydnin teokset.
• Pyöristetty binäärimuoto (rounded binary) — kaksiosainen rakenne, jossa toinen osa palaa osittain alkuun sisältäen usein lyhyemmän rekapitulaation kaltaisen palautuksen.
• Laajentunut rekapitulaatio ja pitkittyneet kodat — etenkin 19. vuosisadalla säveltäjät kuten Brahms ja Schumann käyttivät sonaattimuotoa vapaammin, liittäen siihen suurempia koda- tai syklistä aiheen kehittelyä.
• 20. vuosisadalla ja sen jälkeen säveltäjät kuten Schoenberg, Prokofiev ja Ravel mukauttivat sonaattimuodon moderneihin harmonioihin ja rakenteellisiin kokeiluihin.

Esimerkkejä ja kuunteluvinkkejä

Hyviä esimerkkejä sonaattimuodosta ovat esimerkiksi Haydnin ja Mozartin sonaattimaiset ensimmäiset osat konserttoissa ja sinfonioissa sekä erityisesti Beethovenin teokset, joissa formaatin jännitteen rakentaminen on keskeistä. Erityisen opettavainen on Beethovenin viidennen sinfonian ensimmäinen osa, jossa neljän nuotin idea leviää ja kehitetään koko osa läpi — esimerkki siitä, miten teema voi hallita koko muotoa eikä jää vain yhteen "ekspositioon". Kuunnellessa kannattaa seurata: missä sävellaji vaihtuu, milloin teema palaa muuttuneena ja miten coda päättää teoksen.

Lähes kaikki säveltäjät käyttivät tätä tapaa rakentaa musiikkikappaleita 1700-luvun puolivälistä lähtien ja se pysyi luonnollisena muotona pitkälle 1900-luvulle asti. Sonaattimuoto tarjoaa sekä rakenteellisen selkeyden että tilan luovalle dramatiikalle — siksi se on säilynyt ja kehittynyt monien eri tyylikausien ja säveltäjien työkalupakkina.

Kysymyksiä ja vastauksia

K: Mikä on sonaattimuoto?

K: Miten säveltäjät käyttivät binäärimuotoa barokin aikana?

K: Kuka kehitti sonaattimuodon?

K: Mitä eksposition aikana tapahtuu?

K: Mitä tapahtuu kehittelyn aikana?

K: Miten Beethovenin viidennessä sinfoniassa käytetään sonaattimuotoa eri tavalla?

Hae kirjaimella