Sonaatti – määritelmä ja osat klassisessa musiikissa
Sonaatti on musiikkikappale yhdelle soittimelle tai yhdelle soittimelle, jota säestää toinen soitin. Sana tulee italian kielen sanasta "sonare", joka tarkoittaa "soittaa".
Säveltäjä voi halutessaan kutsua mitä tahansa solistista instrumentaalikappaletta "sonaatiksi", mutta yleensä sonaatti on melko pitkä teos, jossa on useita osia. Sonatina on yksinkertainen ja lyhyt sonaatti.
Määritelmä ja tyypit
Sonaatti on yleistermi, joka kattaa useita muotoja ja kokoonpanoja. Tavallisimpia ovat pianosonaatti (yksin pianoa varten) ja viulusonaatti tai sellosonaatti (soolosoitin + piano). Barokin aika tuntee myös sonaatin muodot kuten sonata da chiesa (kirkko-sonaatti) ja sonata da camera (kamari- tai tanssi-sonaatti). Klassisen kauden sonaatti korostaa muotoa ja kontrastia, romanttinen sonaatti laajentaa ilmaisua ja rakenteita.
Sonaattimuoto ja osat
Useimmat sonaatit koostuvat useammasta osasta (liikkeestä). Tavallinen rakenne on kolmi- tai neliosainen:
- Nopea ensimmäinen osa, usein sonaatinalegro tai sonaatta-allegro -muodossa (expositio, kehittely, repriisi + mahdollinen coda).
- Hidas toinen osa, yleensä lauleleva ja kontrastinen.
- Nopea päätösosa, usein rondo tai sonaatinalegro-tyyppinen finaali.
Sonaattimuoto (sonata-allegro) on erityisen tärkeä ensimmäisen liikkeen rakenne. Se sisältää yleensä:
- Expositio: pääteema(t) esitellään ja usein siirrytään toissijaiseen sävellajiin.
- Kehittely: teemoja käsitellään, modulaatiot ja kontrastit korostuvat.
- Reprisi: alkuperäiset teemat palaavat, tyypillisesti kotisävelajissa.
- Coda: lopetuksena toimiva päätösjakso, ei aina mutta usein.
Historiallinen kehitys
Barokissa sonaatti muodosti tärkeän osan kamarimusiikkia; continuo-osuus (basso continuo) oli yleinen säestysratkaisu. Klassillisella kaudella Haydn, Mozart ja Beethoven kehittivät sonaatin rakennetta ja sonaatin sisäistä muotoa voimakkaasti — tästä syntyi niin sanottu sonaatin “sovittelurakenne” tai sonaatinalegro. Beethoven laajensi sonaatin ilmaisua ja muotorakennetta, ja 1800-luvun romantikot (esim. Schubert, Chopin, Brahms) kehittivät henkilökohtaisempaa ja usein laajempaa sonaatin kirjoa. 1900-luvulla sonaatit säilyivät elinvoimaisina, mutta säveltäjät kokeilivat uusia harmonioita, rytmejä ja rakenteita.
Soittimen rooli ja vuorovaikutus
Klassisessa sonaattiperinteessä säestävä soitin (yleensä piano) ei ole vain taustaa, vaan usein tasavertainen keskustelukumppani soolosoittimen kanssa. Barokin duo- ja triosonaateissa vastuu jakautui vielä eri tavalla; myöhemmin piano nousi itsenäiseksi säestysohjelmaksi, joka voi sekä tukea että haastaa soolosoitinta.
Esimerkkejä ja termistöä
- Sonatina = lyhyempi ja yksinkertaisempi sonaatti, usein opetusmielessä.
- Konsertto eroaa sonaatista siinä, että siinä soittajaa säestää koko orkesteri eikä vain yksittäinen soitin.
- Tunnettuja sonaatteja ovat mm. useat Beethovenin, Mozartin ja Schubertin pianoteokset — ne toimivat sekä konserttiohjelmissa että opetuksessa.
Miksi sonaatti on tärkeä
Sonaatti on keskeinen muoto länsimaisessa taidemusiikissa, koska se yhdistää muodon, teeman kehittelyn ja instrumentaalisen virtuoosisuuden. Sen kautta säveltäjät ovat tutkineet harmonista kehitystä, motiivien käsittelyä ja intiimiä kamariilmaisua. Opiskelijoille sonaatti tarjoaa laajan kentän teknisten ja tulkinnallisten taitojen harjoitteluun.
Yhteenvetona: sonaatti on monimuotoinen ja historiallisesti tärkeä instrumentaalinen muoto, joka voi vaihdella yhdestä soolosoittimesta laajempaan kamarikokoonpanoon ja käsittää yleensä useita liikkeitä sekä erityisesti kehittyneen ensimmäisen liikkeen sonaatinmuodon.
Ludwig van Beethovenin käsikirjoitusluonnos pianosonaatin nro 28, osa IV, Geschwind, doch nicht zu sehr und mit Entschlossenheit (Allegro), hänen omalla käsialallaan. Teos valmistui vuonna 1816.
Historia
Termiä "sonaatti" käytettiin 1500-luvulla tarkoittamaan kaikkea, mitä ei laulettu.
Barokin aikana (1700-luvulla ja 1700-luvun alussa) monet säveltäjät, kuten Arcangelo Corelli, kirjoittivat sonaatteja, joissa oli useita osia. Niitä oli kahta tyyppiä: "sonata da camera" ("huone-sonaatti" eli "kamarisonaatti"), jotka oli tarkoitettu soitettavaksi ihmisten kodeissa, ja "sonata da chiesa" ("kirkkosonaatti"), jotka oli tarkoitettu soitettavaksi kirkoissa. Ensimmäisessä tyypissä oli cembalosäestys ja toisessa urkusäestys. Myös sello soitti bassoa. Soolosoittimena saattoi olla viulu, huilu, huilu, huilu tai oboe.
Domenico Scarlatti kirjoitti barokin loppupuolella yli 500 sonaattia cembalolle. Ne ovat kaikki lyhyitä, binäärimuotoisia (kaksiosaisia) kappaleita.
Klassiseen kauteen tultaessa sonaateista on tullut pidempiä, kolmi- tai neliosaisia teoksia. Ne alkavat yleensä nopealla, sitten hitaalla ja lopuksi nopealla osalla. Jos osia oli neljä, ylimääräinen osa oli menuetti ja trio tai scherzo joko ennen hidasta osaa tai sen jälkeen. Ensimmäinen osa olisi sonaattimuotoinen. Tärkeimmät sonaattien säveltäjät olivat Haydn, Mozart ja Beethoven.
Monet romantiikan ajan säveltäjät kirjoittivat esimerkiksi sonaatteja: Brahms kirjoitti pianosonaatteja sekä sonaatteja viululle ja pianolle, sellolle ja pianolle sekä klarinetille ja pianolle.
Sonaatteja ovat 1900-luvulla säveltäneet muun muassa Bartok, Tippett ja William Walton.
