Sonata
Sonaatti on musiikkikappale yhdelle soittimelle tai yhdelle soittimelle, jota säestää toinen soitin. Sana tulee italian kielen sanasta "sonare", joka tarkoittaa "soittaa".
Säveltäjä voi halutessaan kutsua mitä tahansa solistista instrumentaalikappaletta "sonaatiksi", mutta yleensä sonaatti on melko pitkä teos, jossa on useita osia. Sonatina on yksinkertainen ja lyhyt sonaatti.
Ludwig van Beethovenin käsikirjoitusluonnos pianosonaatin nro 28, osa IV, Geschwind, doch nicht zu sehr und mit Entschlossenheit (Allegro), hänen omalla käsialallaan. Teos valmistui vuonna 1816.
Historia
Termiä "sonaatti" käytettiin 1500-luvulla tarkoittamaan kaikkea, mitä ei laulettu.
Barokin aikana (1700-luvulla ja 1700-luvun alussa) monet säveltäjät, kuten Arcangelo Corelli, kirjoittivat sonaatteja, joissa oli useita osia. Niitä oli kahta tyyppiä: "sonata da camera" ("huone-sonaatti" eli "kamarisonaatti"), jotka oli tarkoitettu soitettavaksi ihmisten kodeissa, ja "sonata da chiesa" ("kirkkosonaatti"), jotka oli tarkoitettu soitettavaksi kirkoissa. Ensimmäisessä tyypissä oli cembalosäestys ja toisessa urkusäestys. Myös sello soitti bassoa. Soolosoittimena saattoi olla viulu, huilu, huilu, huilu tai oboe.
Domenico Scarlatti kirjoitti barokin loppupuolella yli 500 sonaattia cembalolle. Ne ovat kaikki lyhyitä, binäärimuotoisia (kaksiosaisia) kappaleita.
Klassiseen kauteen tultaessa sonaateista on tullut pidempiä, kolmi- tai neliosaisia teoksia. Ne alkavat yleensä nopealla, sitten hitaalla ja lopuksi nopealla osalla. Jos osia oli neljä, ylimääräinen osa oli menuetti ja trio tai scherzo joko ennen hidasta osaa tai sen jälkeen. Ensimmäinen osa olisi sonaattimuotoinen. Tärkeimmät sonaattien säveltäjät olivat Haydn, Mozart ja Beethoven.
Monet romantiikan ajan säveltäjät kirjoittivat esimerkiksi sonaatteja: Brahms kirjoitti pianosonaatteja sekä sonaatteja viululle ja pianolle, sellolle ja pianolle sekä klarinetille ja pianolle.
Sonaatteja ovat 1900-luvulla säveltäneet muun muassa Bartok, Tippett ja William Walton.
