Taistelu Britanniasta

Osa I: Strategiset tavoitteet

Heinäkuusta 1940 alkaen pääkohteina olivat rannikkolaivaston saattueet ja merenkulkukeskukset, kuten Portsmouth. Kuukautta myöhemmin Luftwaffe siirsi hyökkäyksensä RAF:n lentokenttiin ja infrastruktuuriin (muihin hyödyllisiin sotakohteisiin). Taistelun edetessä Luftwaffe otti kohteekseen myös lentokonetehtaita ja maainfrastruktuuria.

Rannikon tutka-asemia pommitettiin niin, että jossain vaiheessa oli pystyssä vain yksi tutkamasto. Britit käyttivät varajärjestelmää, joka koostui ihmishavainnoitsijoista, saadakseen tietoja hävittäjälentäjien komentokeskukseen. Useimmat historioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, että tämä osa kampanjasta meni Saksan eduksi.

Osa II: Siviilikohteet

Lopulta Luftwaffe siirtyi hyökkäämään asutuskeskuksiin, kuten kaupunkeihin ja tehtaisiin. Kun RAF pommitti Berliiniä ja Saksan ilmavoimien tukikohtia Ranskassa, Adolf Hitler perui käskynsä olla pommittamatta asutuskeskuksia ja määräsi iskut brittiläisiin kaupunkeihin.^p305 Hyökkäykset siviilejä vastaan olivat terroripommitustaktiikkaa, jonka tarkoituksena oli aiheuttaa paniikkia ja vahingoittaa moraalia.

Syyskuun 7. päivänä 1940 lähes neljäsataa pommikonetta ja yli kuusisataa hävittäjää teki massiivisen hyökkäyssarjan, jonka kohteena olivat Thamesin satamat Lontoossa yötä päivää.

RAF:n 11-ryhmä nousi niitä vastaan suuremmalla joukolla kuin Luftwaffe odotti. Ryhmän 12 Big Wing tarvitsi kaksikymmentä minuuttia saadakseen muodostelman, eikä se saavuttanut aiottua kohdettaan, mutta törmäsi toiseen pommikonemuodostelmaan vielä noustessaan. Ne palasivat takaisin pahoitellen vähäistä menestystään ja syyttivät viivästyksestä sitä, että niitä pyydettiin liian myöhään.

Luftwaffe alkoi luopua aamuhyökkäyksistä ja hyökkäykset Lontooseen alkoivat myöhään iltapäivällä, jolloin hyökkäyksiä tehtiin 57 yön ajan peräkkäin.

Hävittäjien komentokunta oli kärsinyt heikosta moraalista, sillä miehistä ja koneista oli pulaa, ja tauko kenttähyökkäyksistä antoi sille mahdollisuuden toipua. Näin ollen puolustajat vahvistuivat viikko viikolta, ja Lutfwaffen tappiot kasvoivat.

Syyskuun 15. päivänä RAF esti kaksi massiivista saksalaishyökkäystä, ja kaikki 11-ryhmän koneet olivat tuona päivänä käytössä. Tänä tärkeänä päivänä menetettiin yhteensä 60 saksalaista ja 26 RAF:n alasammuttua lentokonetta. Saksan tappio sai Hitlerin määräämään kaksi päivää myöhemmin "lykkäämään" Britannian maihinnousun valmisteluja. Tämän jälkeen Luftwaffe siirtyi kasvavien mies- ja lentotappioiden ja hyvien korvaavien lentokoneiden puutteen vuoksi pommituksista päiväsaikaan yöpommituksiin.

Syyskuun 27. päivänä Lontooseen tehdystä hyökkäyksestä palaava Junkers Ju 88 -lentokone ammuttiin alas Kentissä. Saksalaiset lentomiehet jäivät henkiin ja kävivät taistelun paikalle sijoitettuja brittijoukkoja vastaan. Sen sanotaan olleen ensimmäinen kerta lähes 300 vuoteen, kun aseistetut hyökkääjät olivat taistelleet brittisotilaiden kanssa Britannian maaperällä.

Dowdingin järjestelmä

Britannian puolustuksen kulmakivi oli havaitseminen, johtaminen ja valvonta, joka johti taistelua. Tämä oli "Dowding-järjestelmä" sen pääarkkitehdin, RAF:n hävittäjälentäjien komentajan, sotamarsalkka Sir Hugh Dowdingin mukaan.

Dowdingin järjestelmän ytimessä oli radiosuuntamittaus (Radio Direction Finding, RDF, jota myöhemmin kutsuttiin tutkalla, joka tarkoittaa radiohavainnointia ja etäisyysmittausta). Sen käyttö ja kuninkaallisen tarkkailijajoukon tiedot olivat ratkaisevan tärkeitä. Sen avulla RAF pystyi pysäyttämään saapuvat saksalaiset lentokoneet. Tutkaoperaattorit olivat yhteydessä puhelimitse (johdot oli sijoitettu syvälle maan alle ja suojattu betonilla pommien torjumiseksi)^p47 operaatiokeskukseen. Tämä keskus oli Bentley Prioryssa sijaitseva Fighter Command -johtokeskus. Taistelun aikana useat rannikkojohtokunnan ja laivaston ilmavoimien yksiköt siirtyivät hävittäjälentäjien komentokeskuksen alaisuuteen.

Taistelijat

Luftwaffen Messerschmitt Bf 109E ja 110C kohtasivat RAF:n työjuhta Hawker Hurricane Mk I:n ja harvinaisemman Supermarine Spitfire Mk I:n. Bf 109E:llä oli parempi nousunopeus ja se oli korkeudesta riippuen 10-30 mailia tunnissa Hurricanea nopeampi.^p266 Syyskuussa 1940 tehokkaampi Mk IIa-sarjan 1 Hurricane alkoi tulla palvelukseen, joskin vain pieniä määriä. Tämän version maksiminopeus oli 342 mailia tunnissa eli noin 25-30 mailia tunnissa nopeampi kuin Mk I:n.

Spitfiren suorituskyky Dunkerquen yllättyi, vaikka saksalaislentäjät uskoivat edelleen vahvasti, että 109 oli ylivoimainen hävittäjä. Bf 109E:n kääntöympyrä oli kuitenkin paljon suurempi kuin Hurricanen tai Spitfiren. Molemmissa brittiläisissä hävittäjissä oli kahdeksan Browning 303 -konekivääriä, kun taas useimmissa Bf 109E:ssä oli kaksi konekivääriä ja kaksi siipikanuunaa. Bf 109E ja Spitfire olivat toistensa ylivoimaisia keskeisillä osa-alueilla; esimerkiksi joissakin korkeuksissa Bf 109 kykeni kiipeämään brittiläistä hävittäjää paremmin.

Seuraukset

Natsi-Saksan epäonnistumista tavoitteessaan tuhota Britannian ilmapuolustus tai pakottaa Britannia neuvottelemaan aselevosta tai antautumaan, pidetään sen ensimmäisenä suurena tappiona ja yhtenä sodan ratkaisevista käännekohdista. ^p388

Jos Saksa olisi saanut ilmaherruuden, Adolf Hitler olisi saattanut käynnistää Operaatio Merileijona - suunnitellun amfibio- ja ilmavoimien hyökkäyksen Britanniaan.