Okinawan taistelu 1945 – toisen maailmansodan viimeinen suuri taistelu
Okinawan taistelu 1945 – toisen maailmansodan viimeinen suuri taistelu: karu kertomus sodan tuhosta, jättimäisistä tappioista ja siviiliuhreista, joka muutti Japanin historian.
Okinawan taistelu oli toisen maailmansodan suurimpia ja verisimpiä taisteluja Tyynenmeren sodan loppuvaiheessa. Se käytiin Okinawan saarella Ryukyu-saarilla (Japanin neljän suuren saaren eteläpuolella) ajanjaksolla 1. huhtikuuta–22. kesäkuuta 1945. Taistelu käytiin Japanin keisarikunnan ja liittoutuneiden asevoimien välillä, ja se oli Normandian taistelun jälkeen toisen maailmansodan toiseksi suurin amfibiotaistelu (mereltä maalle). Liittoutuneet voittivat taistelun ja miehittivät Okinawan. Nykyään Okinawa on Japanin aluetta, mutta siellä on edelleen amerikkalaisia sotilastukikohtia.
Strateginen merkitys ja tavoitteet
Liittoutuneet suunnittelivat Okinawan valtausta osana laajempaa suunnitelmaa päästä käsiksi Japanin mantereen rannikolle. Taistelun tavoitteena oli vallata saaren lentokentät ja satamat, joista olisi voitu tukea suunniteltua hyökkäystä Japanin pääsaarille (operaatio Downfall). Okinawan hallinta olisi tarjonnut lähellä olevat tukikohdat ja ilma-alustan, joka olisi helpottanut jatkohyökkäyksiä.
Voimat ja johtajat
Liittoutuneiden maajoukkoja koordinoi Tenth Army, ja mukaan kuului sekä Yhdysvaltain armeijan että laivaston ja merijalkaväen yksiköitä. Japanin puolustuksesta vastasi 32. armeija, joka oli valmistautunut puolustamaan saarta syvyyteen rakennetuilla asemilla. Japanialaiset komentajat, kuten kenraali Mitsuru Ushijima ja kenraali Isamu Cho, päättivät taistella loppuun asti ja kehittivät puolustuksen, joka tuki sodankäynnin viivyttämistä ja aiheutti suuria tappioita hyökkääjille.
Taistelun kulku ja taktiikat
Liittoutuneiden maihinnousu alkoi 1. huhtikuuta 1945 (L-päivä, operaatio Iceberg). Japanilaiset eivät pyrkineet heti pysäyttämään maihinnousua rannoilla vaan vetäytyivät vahvistettuihin linnoitteisiin ja luolajärjestelmiin vuoristoisessa maastossa. Taktina oli puolustuksen tiivistäminen sisämaassa, minkä seurauksena taistelu muuttui veriseksi hitaaksi etenemiseksi kallioperässä ja luolakäytävissä käytäväksi sodaksi. Merellä japanalaiset ja erityisesti kamikaze-pommittajat aiheuttivat liittoutuneille huomattavia menetyksiä; laivasto kärsi lukuisista vaurioista ja miehistömenetyksistä.
Uhrimäärät ja siviilien kohtalo
Okinawan taistelussa kuoli ja haavoittui erittäin suuri määrä sekä sotilaita että siviilejä. Taistelussa kuolleita tai haavoittuneita siviilejä arvioidaan olleen ainakin 150 000. Amerikkalaisia kuoli noin 18 900 (kaatunutta tai kadonnutta) ja noin 53 000 haavoittui — määrä, joka on yli kaksinkertainen verrattuna esimerkiksi Iwo Jimassa ja Guadalcanalissa yhteensä kaatuneisiin. Noin kolmannes saaren siviiliväestöstä sai surmansa. Noin 100 000 japanilaista sotilasta kuoli ja noin 7 000 jäi vangiksi.
Siviilikuolemat johtuivat monista syistä: taisteluista, pommituksista, nälästä ja sairaudesta, mutta myös joukosta traagisia itse- ja joukkoitsemurhia. Osa siviileistä, jotka japanilaisen propagandan pelottamina pitivät amerikkalaisia barbaareina, tappoivat perheitään tai ottivat oman henkensä välttääkseen vangitsemisen. Joissain tapauksissa sotilaat tekivät seppukun tai räjäyttivät itsensä kranaateilla, ja joukkomurhat ja väkivalta siviilejä kohtaan lisäsivät taistelun inhimillistä tuhoa.
Erityispiirteitä ja nimityksiä
Taistelua on englanniksi kutsuttu nimellä "Typhoon of Steel", ja Okinawan asukkaat ovat kutsuneet sitä nimillä "tetsu no ame" ja "tetsu no bōfū", jotka tarkoittavat "terässadetta" ja "teräksen väkivaltaista tuulta" — viittauksia sodan ääriin asti voimakkaaseen tykistö- ja ilmaiskujen tulivoimaan.
Johtopäätökset ja jälkivaikutukset
Taistelu vaikutti merkittävästi sodan loppuvaiheiden päätöksiin. Raskaiden tappioiden ja odotettavissa olevien vielä suurempien uhrien takia liittoutuneiden johto, erityisesti yhdysvaltalaiset päättäjät, harkitsi vaihtoehtoja manner-Japanin valtaamiselle. Amerikkalaiset suunnittelivat operaatioita, mutta niitä ei tarvinnut toteuttaa, sillä Japani antautui pian sen jälkeen kun Yhdysvallat oli käyttänyt atomipommia elokuussa 1945 (ensiksi Hiroshimassa ja toisella kerralla Nagasakissa) ja Neuvostoliitto oli julistanut sodan Japanille.
Okinawan taistelu jätti syvät arvet saarelle: laajat tuhot infrastruktuurissa, suuri inhimillinen menetys ja pitkäaikaiset poliittiset vaikutukset. Taistelusta on muistomerkkejä ja museoita, ja Okinawan kokenut kärsimys on keskeinen osa saaren sodanjälkeistä identiteettiä. Vuosisatojen mittainen amerikkalainen sotilaallinen läsnäolo jatkui sodan jälkeen, ja Yhdysvaltain tukikohtien sijoittelu Okinawalle on ollut kiistanaihe vuosikymmenten ajan — osa saaresta palautettiin Japanille vasta vuonna 1972.
Vuonna 1945 Winston Churchill kuvasi taistelua "yhdeksi sotahistorian kiihkeimmistä ja kuuluisimmista taisteluista", mikä heijastaa sen laajuutta, verisyyttä ja merkitystä sodan lopullisessa ratkaisussa.
Taistelujärjestys
Allied
Liittoutuneiden yleinen komentovalta taistelussa oli Viidennellä laivastolla (amiraali Raymond A. Spruancen alaisuudessa). Viides laivasto oli jaettu useisiin erikoisjoukkoihin ja -ryhmiin.
TF 56 oli TF 50:n suurin joukko, ja se rakennettiin 10. armeijan ympärille. Armeijan alaisuudessa oli kaksi armeijakuntaa. Kaikkiaan armeijassa oli yli 102 000 sotilasta (näistä yli 38 000 oli tykistön, taistelutuen ja esikunnan joukkoja, ja lisäksi 9 000 huoltojoukkoja), yli 88 000 merijalkaväen sotilasta ja 18 000 merivoimien sotilasta (lähinnä merijalkaväkeä ja lääkintähenkilökuntaa).
Okinawan taistelun alkaessa 10. armeijan komennossa oli 182 821 miestä. Yhdysvaltain laivaston tappiot olivat tässä operaatiossa suuremmat kuin missään muussa sodan taistelussa.
Japanilainen
Japanin (lähinnä puolustuskampanjaan) osallistui 67 000 miestä (joidenkin lähteiden mukaan 77 000). Lisäksi Orokun laivastotukikohdassa oli 9 000 keisarillisen Japanin laivaston (IJN) sotilasta. Lisäksi 39 000 paikallista Ryukyuanin asukasta joutui taistelemaan.
Kartta Yhdysvaltain operaatioista Okinawassa.
Viimeinen kuva kenraali Simon Bolivar Buckner nuoremmasta, oikealla, päivää ennen kuin japanilaiset tappoivat hänet 19. kesäkuuta 1945.
Japanin 32. armeijan komentajat, helmikuu 1945.
Meritaistelu
Yhdysvaltain laivaston Task Force 58 oli Okinawan itäpuolella. Siihen kuului 6-8 hävittäjää ja 13 lentotukialusta. Amiraali Chester W. Nimitz antoi merivoimien komentajilleen aikaa levätä.
Japanilaisten ilmahyökkäykset olivat olleet vähäisiä ensimmäisinä maihinnousun jälkeisinä päivinä. Huhtikuun 6. päivänä Kyushulta hyökkäsi kuitenkin 400 lentokonetta. Maaliskuun 26. päivän ja huhtikuun 30. päivän välisenä aikana 20 amerikkalaisalusta upposi ja 157 vaurioitui.
Japanilaiset olivat menettäneet taistelussa jopa yli 1100 lentokonetta.
Huhtikuun 6. päivän ja kesäkuun 22. päivän välisenä aikana japanilaiset tekivät 1465 kamikaze-hyökkäystä. Useat laivastotukialukset kärsivät vakavia vaurioita.
Operaatio Ten-Go
Operaatio Ten-Go (Ten-gō sakusen) oli kymmenen japanilaisen aluksen hyökkäys. Kaiken kaikkiaan Japanin keisarillinen laivasto menetti 3 700 merimiestä, mukaan lukien amiraali Itō. Yhdysvallat menetti vain 10 yhdysvaltalaista lentokonetta ja 12 lentomiestä.
Britannian Tyynenmeren laivasto
Britannian Tyynenmeren laivasto sai käskyn hyökätä japanilaisia lentokenttiä vastaan Sakishiman saarilla.
Amerikkalainen lentotukialus USS Bunker Hill palaa kahden kamikaze-koneen osuttua siihen 30 sekunnin sisällä.
Supersotalaiva Yamato räjähtää amerikkalaisten lentokoneiden hyökkäysten jälkeen.
Maataistelu
Maataistelu kesti noin 81 päivää 1. huhtikuuta 1945 alkaen. Ensimmäisinä amerikkalaisina maihin nousivat 77. jalkaväkidivisioonan sotilaat, jotka nousivat maihin Okinawan länsipuolella 26. maaliskuuta.
Maaliskuun 31. päivänä laivaston merivoimien amfibiotiedustelupataljoonan merijalkaväki laskeutui Keise Shimaan ilman vastarintaa.
Pohjois-Okinawa
XXIV. armeijakunta ja III amfibiojoukot tekivät tärkeimmän maihinnousun Okinawan länsirannikolle 1. huhtikuuta.
10. armeija siirtyi saaren eteläisen ja keskisen osan poikki. He valtasivat Kadena- ja Yomitan-lentotukikohdat.
Kuusi päivää myöhemmin, 13. huhtikuuta, 22. merijalkaväkirykmentin 2. pataljoona saavutti Hedo Pointin (Hedo-misaki) saaren pohjoisosassa. Japanilaiset joukot olivat pohjoisessa Motobun niemimaalla.
77. jalkaväkidivisioona hyökkäsi Ien saarelle (Ie Shima) 16. huhtikuuta.
Eteläinen Okinawa
Yhdysvaltain armeijan 96. jalkaväkidivisioona ja 7. jalkaväkidivisioona etenivät etelään Okinawan poikki. 96. jalkaväkidivisioona joutui rajuihin taisteluihin japanilaisten joukkojen kanssa, jotka olivat linnoitetuissa asemissa. Heillä oli 1 500 taisteluuhria, mutta he tappoivat tai ottivat vangiksi noin 4 500 japanilaista.
Seuraava amerikkalainen tavoite oli Kakazu Ridge. Japanilaiset sotilaat piiloutuivat luoliin. Molemmilla puolilla oli paljon tappioita.
Huhtikuun 12. päivän iltana 32. armeija hyökkäsi Yhdysvaltain asemiin. Hyökkääjät vetäytyivät. Viimeinen hyökkäys 14. huhtikuuta pysäytettiin jälleen.
Se aloitti uuden hyökkäyksen 19. huhtikuuta 324 tykillä, jotka olivat suurimmat Tyynenmeren sodassa koskaan käytetyt. Sitten 650 laivaston ja merijalkaväen lentokonetta hyökkäsi napalmilla, raketeilla, pommeilla ja konekivääreillä.
Panssarivaunuhyökkäys epäonnistui ja 22 panssarivaunua menetettiin. XXIV armeijakunta menetti 720 miestä kaatuneena, haavoittuneena tai muina miehinä.
Toukokuun 4. päivänä 32. armeija aloitti toisen hyökkäyksen. Tällä kertaa Ushijima yritti laskeuttaa joukkoja rannikoille amerikkalaisten linjojen taakse. Japanin tykistö ampui 13 000 laukausta. Hyökkäys epäonnistui.
Buckner käynnisti toisen amerikkalaisten hyökkäyksen 11. toukokuuta. Toukokuun loppuun mennessä monsuunisateet muuttivat kukkulat ja tiet mudaksi.
Kenraalimajuri Pedro del Valle määräsi 29. toukokuuta komppanian A, 1. pataljoona, 5. merijalkaväen merijalkaväki valloittamaan Shurin linnan.
Japanin vetäytyminen siirsi lähes 30 000 miestä viimeiselle puolustuslinjalleen Kiyanin niemimaalle. Kaikki 4 000 japanilaista merimiestä - mukaan lukien amiraali Minoru Ota - tekivät itsemurhan.
Kenraali Buckner kuoli 18. kesäkuuta vihollisen tykistötulessa. Viimeiset japanilaiset lopettivat taistelut 21. kesäkuuta, vaikka jotkut japanilaiset jäivätkin piiloon.
Everstiluutnantti Richard P. Ross, 1. pataljoonan, 1. merijalkaväenjoukkojen komentaja, uhmaa tarkka-ampujan tulta asettaakseen divisioonan liput Shurin linnaan 30. toukokuuta. Lippu nostettiin ensin Cape Gloucesterin ja sitten Peleliun ylle.
77. divisioonan amerikkalaiset sotilaat kuuntelevat tyynesti radiosta raportteja Euroopan voiton päivästä 8. toukokuuta 1945.
6. divisioonan merijalkaväen räjäytysmiehistö katselee, kuinka räjähteet räjähtävät ja tuhoavat japanilaisen luolan, toukokuu 1945.
Taistelulaiva USS Idaho pommittaa Okinawaa 1. huhtikuuta 1945.
Yhdysvaltain merijalkaväen sotilaat kahlaavat maihin tukeakseen Okinawan rantautumista, 1. huhtikuuta 1945.
Kysymyksiä ja vastauksia
Q: Mikä oli Okinawan taistelu?
V: Okinawan taistelu oli toisen maailmansodan suuri taistelu, joka käytiin Okinawan saarella Ryukyu-saarilla, Japanin neljän suuren saaren eteläpuolella. Se käytiin Japanin keisarikunnan ja liittoutuneiden asevoimien välillä, ja sitä pidetään toisen maailmansodan viimeisenä suurena taisteluna.
Kysymys: Milloin tämä taistelu käytiin?
V: Okinawan taistelu käytiin huhtikuusta kesäkuuhun 1945.
K: Mikä on Okinawan asema nykyään?
V: Nykyään Okinawa on Japanin aluetta, mutta siellä on edelleen amerikkalaisia sotilastukikohtia.
K: Kuinka monta kuolonuhria tässä taistelussa oli?
V: Taistelun aikana oli ainakin 150 000 siviiliuhria, 18 900 kuollutta tai kadonnutta amerikkalaissotilasta ja 53 000 haavoittunutta amerikkalaissotilasta. Lisäksi noin 100 000 japanilaissotilasta kuoli ja 7 000 jäi vangiksi.
K: Mikä nimi tälle taistelulle on annettu englanniksi?
V: Tätä taistelua on kutsuttu englanniksi nimellä "Typhoon of Steel".
K: Miten jotkut siviilit reagoivat japanilaisten propagandaan amerikkalaisista?
V: Jotkut siviilit uskoivat japanilaisen propagandan, jonka mukaan amerikkalaiset olivat barbaareja, jotka tekisivät vangeille kauheita asioita, jos heidät vangittaisiin; tämän seurauksena jotkut siviilit tappoivat mieluummin perheensä ja itsensä kuin ottivat riskin, että amerikkalaiset joutuisivat vangiksi.
Etsiä