Napalm on nimi useille syttyville nesteille, joita on käytetty sodankäynnissä. Usein se on hyytelöityä bensiiniä. Napalm on itse asiassa tällaisten nesteiden sakeuttamisaine. Kun se sekoitetaan bensiiniin, sakeuttamisaine muodostaa tahmean sytytysgeelin, joka tarttuu pinnalle ja palaa kauemmin kuin ohutnestemäinen polttoaine. Yhdysvallat kehitti sen toisessa maailmansodassa Harvardin kemistiryhmän toimesta. Ryhmän johtaja oli Louis Fieser. Napalm on saanut nimensä ainesosista, joita sen valmistuksessa käytettiin ensimmäisen kerran: nafteeni- ja palmitiinihappojen yhteissakatuista alumiinisuoloista. Näitä lisättiin syttyvään aineeseen, jotta se saataisiin geelimäiseksi ja sitkeämmin palaavaksi.

Yksi varhaisimpien sytytysnesteiden (kuten liekinheittimissä käytettyjen) suurimmista ongelmista oli, että ne roiskuivat ja valuivat liian helposti, mikä heikensi vaikutusta ja lisäsi riskejä käyttäjälle. Yhdysvalloissa havaittiin, että bensiinigeeliä käyttävät liekinheittimet pystyvät ampumaan kauemmas ja ovat käyttökelpoisempia erityisesti etulinjan käyttötilanteissa. Bensiinigeeliä oli kuitenkin vaikea valmistaa, koska siinä käytettiin luonnonkumia, jonka kysyntä oli suurta ja kallista. Napalm tarjosi paljon halvemman ja tasalaatuisemman vaihtoehdon. Se ratkaisi kumipohjaisiin sytytysnesteisiin liittyvät ongelmat, koska synteettiset sakeuttajat olivat helpommin valmistettavissa teollisessa mittakaavassa.

Nykyään napalmia valmistetaan useimmiten bentseenistä ja polystyreenistä, ja se tunnetaan nimellä napalm-B. Napalm-B oli yleinen amerikkalainen seos, jossa polystyreeniä liuotettiin bensiiniin tai muuhun syttyvään liuottimeen, jolloin muodostui paksu, tahmea ja helposti leviävä geeli. Joissain varhaisissa resepteissä käytettiin myös naftaleenia ja muita yhdisteitä; nykyreseptit ovat variaatioita tavoitellusta palamisominaisuudesta, tarttuvuudesta ja säilyvyydestä.

Käyttö sodankäynnissä

Napalmia käytettiin Yhdysvaltojen ja liittoutuneiden joukkojen liekinheittimissä ja palopommeissa toisesta maailmansodasta lähtien. Napalm on suunniteltu palamaan tietyllä nopeudella ja tarttumaan materiaaleihin, jolloin se on tehokas kaupunkien ja metsäalueiden polttamisessa, panssaroimattomien rakenteiden tuhoamisessa ja vihollisen suojautumismahdollisuuksien poistamisessa. Tämä tapahtuu sekoittamalla eri määriä napalmia ja muita materiaaleja, joilla säädetään geelin viskositeettia ja palamislämpötilaa. Toinen hyödyllinen (ja vaarallinen) vaikutus, joka liittyi lähinnä sen käyttöön pommeissa, oli se, että napalm "poistaa nopeasti hapen käytettävissä olevasta ilmasta". Se tuottaa myös suuria määriä hiilimonoksidia, joka aiheuttaa tukehtumisen ja voi tehdä tilanteesta hengenvaarallisen jopa uhreille, jotka eivät saa merkittäviä palovammojakaan. Napalmipommeja käytettiin Vietnamin sodassa myös helikoptereiden laskeutumisalueiden raivaamiseen sekä tiheän kasvillisuuden ja maastoa peittävien suojausten tuhoamiseen.

Historiallinen tausta

Vaikka napalm on 1900-luvun keksintö, se on osa sodankäynnin polttolaitteiden pitkää historiaa. Historiallisesti käytettiin kuitenkin pääasiassa nesteitä (ks. kreikkalainen tuli), pistäviä seoksia ja öljypaloja aseina ja siviilien sekä puolustusrakenteiden tuhoamisessa. Saksalaiset ottivat ensimmäisessä maailmansodassa käyttöön jalkaväkeen perustuvan syttyvän nestemäisen polttoaineen polttoaseen, liekinheittimen, jonka muunnelmia kehitettiin pian konfliktin muilla osapuolilla. Toisessa maailmansodassa napalmia käytettiin laajamittaisesti niin Tyynenmeren kuin Euroopan operaatioissa, ja sen käyttö jatkui Korean ja Vietnamin sotien kaltaisissa konfliktoissa.

Vaikutukset ihmisiin ja ympäristöön

Napalm aiheuttaa erittäin vakavia, usein kuolemaan johtavia palovammoja, koska tahmeana hydrokarbonaalisena geelinä se tarttuu ihoon, vaatteisiin ja muihin pintoihin ja palaa pitkään korkeassa lämpötilassa. Polttamisen seurauksena syntyy syviä kudosvaurioita, jotka ulottuvat usein iho- ja lihaskerrosten läpi ja voivat vaurioittaa elimiä. Lisäksi palokaasut, kuten hiilimonoksidi ja muut myrkylliset yhdisteet, voivat johtaa hengitystie- ja keskushermostovaurioihin ja tukehtumiseen.

Ympäristölle napalmin käyttö merkitsee laajoja palovahinkoja: metsät ja kasvillisuus tuhoutuvat, eläimistö kuolee tai kärsii vakavasti, ja palaminen voi saastuttaa maaperää ja vesistöjä. Pitkällä aikavälillä maaperän ja veden kemiallinen saastuminen voi estää kasvillisuuden palautumisen ja vaikuttaa ihmisten elinkeinoihin.

Lainsäädäntö ja eettiset näkökohdat

Napalmin ja muiden sytyttävien aseiden käyttö on herättänyt voimakasta kansainvälistä kritiikkiä ja johtanut sääntelyyn. YK:n alaiset sopimukset ja tietyt kansainväliset sopimukset, kuten tiettyjen tavanomaisia aseita koskevan sopimuksen (Convention on Certain Conventional Weapons, CCW) lisäpöytäkirjat, rajoittavat polttavien aseiden käyttöä erityisesti siviilejä vastaan ja tiheästi asutuilla alueilla. Vuoden 1980 lisäpöytäkiron (Protokolla III) tarkoitus on muun muassa kieltää sytyttävien aseiden tarkoituksellinen käyttö siviilejä vastaan ja rajoittaa niiden käyttöä ilmahyökkäyksissä, joissa on suuria siviilitukoksia. Useat maat ja ihmisoikeusjärjestöt ovat vaatineet tiukempia kieltoja tai kokonaan kieltävää linjaa napalmin käytölle.

Lääketieteellinen hoito ja jälkihoito

Napalmilla palaneiden hoito on vaativaa. Ensivaiheessa tärkeintä on sammuttaa palo, suojata potilaan hengitystiet ja aloittaa nestetasapainon korjaus laajoissa palovammoissa. Koska napalm tarttuu ihoon ja vaatteisiin, niiden poistaminen voi olla vaikeaa ja vaatii erityisosaamista, etteivät hoitotoimet aiheuta lisävahinkoa. Pitkäaikaishoitoon kuuluu kudosdekbridementtiä (kuolleen kudoksen poisto), ihonsiirtoja, infektioiden esto, kipujen hallinta sekä kuntoutus ja psykososiaalinen tuki. Usein uhrit tarvitsevat vuosien hoidon ja kuntoutuksen sekä ammatillisen ja sosiaalisen tuen integraation helpottamiseksi.

Yhteenveto

Napalm on tehokas mutta erittäin tuhoisa sytytysneste, joka on muuttanut sodankäynnin taktiikoita mutta aiheuttanut vakavia inhimillisiä ja ympäristöllisiä seurauksia. Sen käyttöä on kansainvälisesti kritisoitu ja osin rajoitettu, mutta historiallisesti ja taktisesti sillä on ollut merkittävä rooli useissa konflikteissa. Nykyinen keskustelu yhdistää tieteelliset, lääketieteelliset, lainsäädännölliset ja eettiset näkökulmat etsittäessä keinoja estää siviilien kärsimystä ja suojella ympäristöä tulevilta vahingoilta.