Musiikissa Tierce de Picardie (eli Picardian kolmasosa) tarkoittaa sitä, että mollissa oleva kappale päättyy duurisointuun. Käytännössä se saavutetaan korottamalla mollin asteikon kolmas sävelestä puolisävel, jolloin viimeinen sointu muuttuu mollista duuriksi ja tuottaa kuulijalle helpottavan ja valoisamman lopputunnelman.
Historiallinen tausta ja nimi
Tämä tapa oli erityisen yleinen 1600- ja 1700-luvuilla, etenkin kirkkomusiikissa ja luterilaisissa kantaateissa, mutta sitä esiintyi myös renessanssin ja barokin aikana laajemmin. Termiä käytti ensimmäisenä kirjallisesti Rousseau vuonna 1767 teoksessaan "Dictionnaire de musique" (Musiikin sanakirja). Sana tierce tarkoittaa "kolmatta", mutta nimitys "Picardie" on epäselvä: Picardia on alue Pohjois-Ranskassa, eikä ole varmaa, miksi alue liitettiin ilmiöön — selitykset vaihtelevat paikallisesta käytännöstä termin kyseenalaistamiseen.
Musiikillinen vaikutus ja teoria
Mollin kolmas sävel on luonnollisesti madallettu verrattuna duurin kolmanteen, minkä vuoksi mollisävelmää usein kuvataan synkemmäksi tai melankolisemmaksi. Kun viimeisessä soinnussa kolmas sävel korotetaan (esim. a-mollista muuttuu loppusointu a-duuriksi, korottamalla c → cis), mollin voimistunut jännite vapautuu ja lopetus saa rauhoittavan, valoisamman sävyn. Tämä ratkaisu toimii tehokkaasti, koska perussävelen (asteikon ensimmäisen sävelen) suhteen syntyy konsonantti duurikolmi-sointu, joka tuntuu täydelliseltä ja lopulliselta.
On hyvä huomata, että Tierce de Picardie eroaa tilanteesta, jossa koko teoksen viimeinen osa tai osa liikkuu duurin puolelle (esimerkiksi muutos sävellajiin koko loppuosassa). Termiä käytetään tyypillisesti vain silloin, kun pelkästään viimeinen sointu tai lyhyt lopetus muuttuu duuriksi.
Esimerkit ja käyttö sävellyksissä
Monet säveltäjät ovat käyttäneet Tierce de Picardieä ilmaisun tehostamiseen. Bach käytti sitä usein: esimerkiksi hänen "Konserton kahdelle viululle ja orkesterille" ensimmäinen osa sisältää selkeitä esimerkkejä. Myös hänen "Fantasiassa ja fuugassa g-molli BWV 542" fuuga päättyy Tierce de Picardie -tyyppisesti, ja joissakin painoksissa myös fantasia päättyy duurisointuun. Kantaatin nro 82 "Ich Habe Genug" loppu on tunnettu ja vaikuttava esimerkki. Tunnettu kansanlaulu "Greensleeves" kuuluu myös kappaleisiin, jotka loppuvat Picardian kolmasosaan.
Toisaalta esimerkiksi Beethovenin "Viides sinfonia" on lähtökohtaisesti c-molli, mutta sen viimeinen osa on kokonaisuudessaan duurissa; tätä ei yleensä kutsuta Tierce de Picardieksi, koska muutos koskee koko osaa eikä vain viimeistä sointua.
Notaatio ja käytäntö
Historiallisessa basso continuo -kirjoituksessa voidaan toisinaan merkitä luonnollinen tai korotettu sävel erikseen loppusoittimille. Esiintyi myös käytäntö, jossa vain ylin ääni tai erityisesti laulava melodinen ääni nostettiin duurin kolmanteen, jotta lopetus kuulostaisi kirkkaammalta. Roomalais-katolisessa ja protestanttisessa kirkkomusiikissa Picardian kolmasosa auttoi usein tuomaan armon ja lohdun tunteen tekstin viimeiseen sanoitukseen.
Nykykäyttö
Nykyssävellyksessä Tierce de Picardie ei ole yhtä yleinen kuin barokin aikana, mutta sitä käytetään edelleen ilmaisullisena tehokeinona esimerkiksi elokuvamusiikissa, populaarimusiikissa ja sävellyskokeiluissa, kun halutaan yllättää kuulija tai antaa loppuun kirkkaampi sävy. Se toimii yhtä hyvin sekä historiallisena tyylikeinona että modernina harmonisena tehokeinona.
Yhteenvetona: Tierce de Picardie on yksinkertainen mutta ilmeikäs harmoninen temppu — mollista hetkeksi duuriksi nouseva loppusointu, joka tarjoaa kontrastin ja emotionaalisen helpotuksen. Sen nimi ja alkuperä ovat osin arvoitukselliset, mutta sen kuultava vaikutus on ollut kiistaton läpi musiikin historian.