Musiikissa sointu tarkoittaa yleensä kahta tai useampaa samanaikaisesti soitettua nuottia. Joissain oppikirjoissa sointuna pidetään vain kolmen tai useamman nuotin samanaikaista yhdistelmää (ts. kolmisointu ja sen laajennukset). Yksinkertaisin sointu on siis kahden sävelen yhdistelmä, mutta tavallisimmin puhutaan kolmisoinnuista ja niitä laajemmista sointukentistä.

Miten sointu muodostuu

Perinteinen kolmisointu muodostuu asteikon 1., 3. ja 5. sävelestä. Tätä kutsutaan usein toonikakolmisoinnuksi (toisin sanoen peruskolmisoinnuksi toonisessa asemassa). Esimerkiksi:

  • Duurikolmisointu (esim. C-duuri): sävelet 1–3–5 muodostavat kirkkaan, konsonanttisen soinnun.
  • Mollikolmisointu (esim. A-molli): pienempi tertsi keskellä antaa mollin karakterin.

Sointu voi olla myös muuta laatua: usein käytetään suurennettuja (augmented) ja vähennettyjä (diminished) kolmisointuja sekä laajennuksia kuten 7., 9., 11. ja 13. asteiden lisäämistä sointuun.

Sointujen tyypit ja termit

  • Kolmisoinnut: duur, moll, suuri/pieni tertsi - kolmas määrittää duurin tai mollin.
  • 7.-soinnut: lisäävät neljännen sävelen (septiimin) ja muuttavat soinnun väriä ja funktionaalisuutta (esim. dominanttiseptimi G7).
  • Laajennetut soinnut: 9-, 11- ja 13-sävelet tuovat jazzissa ja moderneissa tyyleissä monivivahteisuutta.
  • Väri- ja lisäsävelet: esimerkiksi sus2, sus4, add9 ja add11 lisäävät tai korvaavat säveliä peruskolmisoinnusta.
  • Kaksoissävelet / dyadit: kahden nuotin yhdistelmää kutsutaan usein dyadiksi tai arkikielessä kaksoissäveleksi. Joissakin konteksteissa urkujen yhteydessä käytetään termiä "kaksoisrekisteri".
  • Kaksoisrekisteri (double stop): etenkin jousisoittimilla tarkoitetaan kahta samanaikaista jousitettua kieltä; viulistilla voidaan yhdistellä kaksi, kolmesta tai neljästä äänestä syntyviä vaikutelmia tekniikan avulla.

Sointujen funktio ja harmonia

Soinnut toimivat sävellyksen perustana harmonian ja sointukulkujen muodossa. Perinteisessä tonaliteettiharmoniassa soinnuilla on funktioita kuten tonika (koti), dominantti (jännite, joka haluaa palata tonikaan) ja subdominantti (valmistava funktio). Sointujen vaihtelut ja inversiot (sävellen muuttaminen alemmaksi tai ylemmäksi) vaikuttavat sävellyksen liikkeeseen ja väreihin.

Kuinka sointuja soitetaan eri soittimilla

Sointuja voidaan soittaa monilla soittimilla:

  • Pianolla, kosketinsoittimilla ja uruilla soinnut ovat helppoja toteuttaa soittamalla useita koskettimia samanaikaisesti.
  • Kitara- ja harmonikkatekniikassa soinnut muodostetaan otelaudan ja sormitusten avulla (kitaralla, huuliharpulla jne.).
  • Harpulla ja ksylofonilla soinnut syntyvät samoin kosketuksilla useampaan säveleen kerralla.
  • Jousisoittimilla (esim. viulu, alttoviulu) soinnut voivat olla jousitettuna kahta tai useampaa kieltä samanaikaisesti. Tekniikalla, kuten kahden kielen jousittamisella tai nopeilla vaihdoilla, saadaan aikaan vaikutelma useamman sävelen soinnusta.
  • Jotkin puhallinsoittimet ja erityistekniikat mahdollistavat multiphonics-ilmiön, jossa soittaja tuottaa kahta tai useampaa ääntä samanaikaisesti.
  • Myös pienet instrumentit kuten ukulele ja huuliharppu voivat tuottaa koko sointuja tai niiden osia.

Nuotinnus ja soinnutunnukset

Soinnut merkitään nuottiviivastoon sointumerkinnöin tai sointumerkeillä (esim. C, Am, G7). Klassinen nuotinnus kirjoittaa jokaisen äänen omaan nuottilinjaansa, kun taas populaarimusiikissa sointusymbolit ja tabulatuurit kertovat nopeasti sointujen perusteet soittajalle.

Esimerkkejä

  • C-duuri (C): C–E–G (duuri).
  • A-molli (Am): A–C–E (molli).
  • G7: G–B–D–F (dominanttiseptimi).

Sointujen maailma on laaja: yksinkertaisista dyadeista monisävelisiin, laajennettuihin jazzsointuihin. Niiden ymmärtäminen auttaa sekä soittamisessa että säveltämisessä ja avaa oven harmonian ja melodian välisiin suhteisiin.