Julia Kristeva — bulgarialais‑ranskalainen filosofi, semiootikko ja feministi

Kristeva syntyi Bulgarian Slivenissä. Hänen vanhempansa olivat kristittyjä. Hänen isänsä oli kirkon kirjanpitäjä. Kristeva ja hänen sisarensa kävivät dominikaaninunnien ylläpitämää ranskankielistä koulua. Kristeva tutustui Mihail Bakhtinin työhön. Kristeva jatkoi opintojaan Sofian yliopistossa. Siellä jatko-opiskellessaan hän sai tutkimusapurahan, jonka turvin hän muutti Ranskaan joulukuussa 1965, jolloin hän oli 24-vuotias. Hän jatkoi opintojaan useissa ranskalaisissa yliopistoissa ja opiskeli muun muassa Lucien Goldmannin ja Roland Barthesin johdolla. Elokuun 2. päivänä 1967 Kristeva avioitui kirjailija Philippe Sollersin, o.s. Philippe Joyaux'n kanssa.

Kristeva opetti Columbian yliopistossa 1970-luvun alussa. Hän on edelleen vieraileva professori. Hän on julkaissut myös naimisissa olevalla nimellä Julia Joyaux.

Liityttyään Sollersin perustamaan "Tel Quel -ryhmään" Kristeva työskenteli pääasiassa kielen politiikan parissa ja hänestä tuli ryhmän aktiivinen jäsen. Hän kouluttautui psykoanalyysiin ja suoritti tutkinnon vuonna 1979. Hänen työnsä voidaan nähdä tietyllä tavalla pyrkimyksenä sovittaa psykoanalyyttinen lähestymistapa poststrukturalistiseen kritiikkiin. Esimerkiksi hänen näkemyksessään subjektista ja sen rakentumisesta on joitakin yhtymäkohtia Sigmund Freudin ja Lacanin kanssa. Kristeva kuitenkin torjuu kaikenlaisen käsityksen subjektista strukturalistisessa mielessä. Sen sijaan hän kuvaa subjektin olevan aina "prosessissa" tai "oikeudenkäynnissä". Tällä tavoin hän edistää poststrukturalistista kritiikkiä essentialisoituja rakenteita kohtaan säilyttäen samalla psykoanalyysin opit. Hän matkusti 1970-luvulla Kiinaan ja kirjoitti myöhemmin teoksen About Chinese Women (1977).

"Semioottinen" ja "symbolinen".

Yksi Kristevan tärkeimmistä kannanotoista on, että merkitystoiminta koostuu kahdesta elementistä: symbolisesta ja semioottisesta. Tämä semioottisen käyttö eroaa Ferdinand de Saussuren perustamasta semiotiikan tieteenalasta. Augustine Perumalil selitti, että Kristevan "semioottisuus on läheistä sukua Freudin, Otto Rankin, Melanie Kleinin, brittiläisen objektisuhdepsykoanalyysin ja Lacanin peiliä edeltävän vaiheen teoksissa viitattuun infantiiliseen esiidipaaliseen". Se on tunnekenttä, joka liittyy pikemminkin kielen aukkoihin ja äänteisiin kuin sanojen denotatiivisiin merkityksiin liittyviin vaistoihin. Birgit Schippersin mukaan semioottinen liittyy musiikkiin, runouteen, rytmiin ja siihen, mistä puuttuu rakenne ja merkitys. Se on läheisesti sidoksissa "feminiiniseen" ja osoittaa peilivaihetta edeltävän lapsen tilan, joka ei ole vielä kehittynyt itsenäisesti.

Peilivaiheessa lapsi oppii erottamaan itsensä ja toiset toisistaan. Lapsi aloittaa kulttuuristen merkitysten jakamisen, jota kutsutaan symboliseksi. Teoksessaan Desire in Language (1980) Kristeva kuvaa symbolista lapsen kielen kehittymisenä "puhuvaksi subjektiksi" ja äidistä erillisen identiteetin tunteen kehittymisenä. Tätä erottautumisprosessia kutsutaan abjektioksi. Lapsen on torjuttava äiti ja siirryttävä poispäin äidistä päästäkseen kielen, kulttuurin, merkityksen ja sosiaalisen maailmaan. Tätä kielen aluetta kutsutaan symboliseksi ja se eroaa semioottisesta, joka liittyy maskuliiniseen, lakiin ja rakenteeseen. Kristeva ajattelee eri tavalla kuin Lacan. Hänen mielestään subjekti jatkaa symboliikkaan astuttuaankin liikkumista edestakaisin semioottisen ja symbolisen välillä. Siksi lapsi ei muodosta kiinteää identiteettiä. Subjekti on jatkuvasti "prosessissa". Koska naislapset samaistuvat edelleen jossain määrin äitihahmoon, he säilyttävät erityisen todennäköisesti läheisen yhteyden semioottiseen. Tämä jatkuva samaistuminen äitiin voi johtaa siihen, mitä Kristeva nimittää Mustassa auringossa (1989) melankoliaksi (masennukseksi), koska naislapset sekä hylkäävät äitihahmon että samaistuvat siihen samanaikaisesti.

On myös esitetty (esim. Creed 1993), että naisten ja naisvartaloiden halventaminen populaarikulttuurissa (ja erityisesti esimerkiksi slasher-elokuvissa) johtuu äidin vartalon aiheuttamasta uhasta identiteetille: se muistuttaa ajasta, joka on vietetty semioottisen eriytymättömässä tilassa, jossa ihmisellä ei ole käsitystä itsestään tai identiteetistään. Äidin hylkäämisen jälkeen subjektit säilyttävät alitajuisen viehätyksensä semioottista kohtaan, sillä he haluavat jälleenyhdistyä äitinsä kanssa, mutta pelkäävät samalla siihen liittyvää identiteetin menetystä. Slasher-elokuvat tarjoavat näin ollen katsojille keinon toistaa turvallisesti abjektioprosessi karkottamalla ja tuhoamalla äitihahmo.

Kristeva käyttää Platonin ajatusta Chorasta, joka tarkoittaa "ravitsevaa äidillistä tilaa" (Schippers, 2011). Kristevan ajatus chorasta voi tarkoittaa: viittausta kohtuun, äidin ja lapsen välisen suhteen metaforana sekä peilivaihetta edeltävänä aikana.

Kristeva tunnetaan myös intertekstuaalisuutta käsittelevästä työstään.

Antropologia ja psykologia

Kristeva väittää, että antropologia ja psykologia eli sosiaalisen ja subjektin välinen yhteys eivät edusta toisiaan, vaan noudattavat pikemminkin samaa logiikkaa: ryhmän ja subjektin selviytymistä. Lisäksi hän väittää Oidipusta analysoidessaan, että puhuva subjekti ei voi olla olemassa yksinään, vaan hän "seisoo hauraalla kynnyksellä ikään kuin jumissa mahdottoman rajauksen vuoksi" (Kauhun voimat, s. 85).

Vertaillessaan näitä kahta tieteenalaa Kristeva väittää, että tapa, jolla yksilö sulkee pois abjektin äidin keinona muodostaa identiteettinsä, on sama tapa, jolla yhteiskunnat rakentuvat. Laajemmassa mittakaavassa kulttuurit sulkevat pois äidillisen ja feminiinisen, ja sitä kautta syntyvät. ^{[tarvitsee selittää]}

Kristevaa on kutsuttu ranskalaisen feminismin tärkeäksi johtajaksi yhdessä Simone de Beauvoirin, Hélène Cixousin ja Luce Irigarayn kanssa. Kristevalla on ollut suuri vaikutus feminismiin ja feministiseen kirjallisuudentutkimukseen Yhdysvalloissa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Hän on vaikuttanut myös nykytaidetta koskevaan ajatteluun. Hänen suhteensa feministisiin ryhmiin ja liikkeisiin Ranskassa on kuitenkin ollut hyvin kiistanalainen. Kristeva esitti kuuluisan lausunnon kolmesta feminismin tyypistä teoksessa "Naisten aika" teoksessa Sielun uudet sairaudet (1993). Hän hylkäsi kaksi ensimmäistä tyyppiä, mukaan lukien Beauvoirin tyypin. Joidenkin mielestä hän hylkää feminismin kokonaan. Kristeva ehdotti ajatusta moninaisista seksuaali-identiteeteistä "yhtenäisen feminiinisen kielen" käsitteitä vastaan.

Identiteettipolitiikkaa vastaan

Kristevan mukaan amerikkalaiset feministitutkijat ovat ymmärtäneet hänen kirjoituksensa väärin. Kristevan mukaan ei riittänyt, että kieli purettiin osiin sen piilomerkityksen löytämiseksi. Myös historia, yksilölliset psyykkiset ja seksuaaliset kokemukset kertovat, miten kieltä on ymmärrettävä. Tämä on jälkistrukturalistinen lähestymistapa. Se auttoi joitakin sosiaalisia ryhmiä löytämään sorronsa lähteen käyttämästään kielestä. Kristevan mielestä on kuitenkin haitallista pitää kollektiivista identiteettiä tärkeämpänä kuin yksilöllistä identiteettiä. Hänen mielestään politiikka, joka nostaa seksuaalisen, etnisen ja uskonnollisen identiteetin tärkeimmäksi, on lopulta totalitaarista.

Kristeva kirjoitti romaaneja, jotka ovat kuin dekkareita. Kirjoissa on mysteeriä ja jännitystä, mutta lukija löytää myös ajatuksia hänen teoreettisista projekteistaan. Murha Bysantissa -teoksessa on teemoja ortodoksisesta kristinuskosta ja politiikasta. Hän kutsui sitä "eräänlaiseksi anti-Da Vinci -koodiksi".

Kristeva sai Holbergin kansainvälisen muistopalkinnon vuonna 2004. Hän sai vuonna 2006 poliittisen ajattelun Hannah Arendt -palkinnon. Hän on myös saanut kunniamerkin, ansioristin ja Vaclav Havel -palkinnon.

Roman Jakobson sanoi, että Kristeva oli erittäin hyvä esittämään kysymyksiä tavalla, joka kiinnosti ihmisiä, vaikka he olisivat eri mieltä hänen kanssaan.

Roland Barthes kommentoi, että Julia Kristeva muuttaa asioiden paikkaa. Hän sanoo, että hän tuhoaa aina viimeisetkin ennakkoluulot ja että hän kääntää auktoriteetin itseään vastaan."

Ian Almond kritisoi Kristevan etnosentrismiä. Hän toistaa Gayatri Spivakin johtopäätöksen, jonka mukaan Kristevan kirjassa Kiinalaisista naisista on ongelmia. Almond sanoo, että siinä on samaa syrjintää ja ennakkoluuloja kuin 1700-luvulla. Lisäksi hän sanoo, että Kristeva kirjoitti kahden tuhannen vuoden historiasta, jota hän ei tunne hyvin. Almondin mielestä Kristevan ajatukset muslimimaailmasta, kulttuurista ja uskovista ovat myös liian yksinkertaisia. Hän lisää, että Kristeva sivuuttaa musliminaisten huomion ja kiinnittää liikaa huomiota Rushdien fatwaan.

• Séméiôtiké: recherches pour une sémanalyse, Pariisi: Seuil, 1969. (Englanninkielinen käännös: Desire in Language: Oxford: Blackwell, 1980).
• La Révolution Du Langage Poétique: L'avant-Garde À La Fin Du Xixe Siècle, Lautréamont Et Mallarmé. Paris: Éditions du Seuil, 1974. (Lyhennetty englanninkielinen käännös: New York: Revolution in Poetic Language: Columbia University Press, 1984.)
• Kiinalaisista naisista. Lontoo: Boyars, 1977.
• Kauhun voimat: An Essay on Abjection. New York: Columbia University Press, 1982.
• Kristevan lukija. (toim. Toril Moi) Oxford: Basil Blackwell, 1986.
• Alussa oli rakkaus: Psykoanalyysi ja usko. New York: Columbia University Press, 1987.
• Musta aurinko: Masennus ja melankolia. New York: Columbia University Press, 1989.
• Vieraita itsellemme. New York: Columbia University Press, 1991.
• Kansakunnat ilman nationalismia. New York: Columbia University Press, 1993.
• Sielun uudet sairaudet. New York: Columbia University Press, 1995.
• "Phalluksen kokeminen ulkopuolisena." Parallax-numero 8, 1998.
• Eurooppalaisen subjektin kriisi. New York: Other Press, 2000.
• Raamatun lukeminen. In: David Jobling, Tina Pippin & Ronald Schleifer (toim.). The Postmodern Bible Reader. (s. 92-101). Oxford: Blackwell, 2001.
• Naisnero: Elämä, hulluus, sanat: Hannah Arendt, Melanie Klein, Colette: Trilogia. 3 vols. New York: Columbia University Press, 2001.
• Hannah Arendt: Arendt: Elämä on kertomus. Toronto: University of Toronto Press, 2001.
• Viha ja anteeksianto. New York: Columbia University Press, 2010.
• Katkaistu pää: pääkaupunkiseudun visiot. New York: Columbia University Press, 2011.
• Avioliitto kuvataiteena (yhdessä Philippe Sollersin kanssa). New York: Columbia University Press, 2016.

Romaanit

• Samurai: Samurai: Romaani. New York: Columbia University Press, 1992.
• Vanhus ja sudet. New York: Columbia University Press, 1994.
• Omaisuus: A Novel. New York: Columbia University Press, 1998.
• Murha Bysantissa. New York: University Press, 2006.
• Teresa, rakkaani: Avilan pyhimyksen kuvitteellinen elämä. New York: Columbia University Press, 2015.

Muita Julia Kristevasta kertovia kirjoja:

• Irene Ivantcheva-Merjanska, Ecrire dans la langue de l'autre. Assia Djebar ja Julia Kristeva. Paris: L'Harmattan, 2015.
• Jennifer Radden, Melankolian luonne: From Aristotle to Kristeva, Oxford University Press, 2000.
• Megan Becker-Leckrone, Julia Kristeva And Literary Theory, Palgrave Macmillan, 2005.
• Sara Beardsworth, Julia Kristeva, Psychoanalysis and Modernity, Suny Press, 2004. (2006 Goethe Award Psychoanalytic Scholarship, finalisti parhaasta vuonna 2004 julkaistusta kirjasta).
• Kelly Ives, Julia Kristeva: Taide, rakkaus, melankolia, filosofia, semiotiikka ja psykoanalyysi, Crescent Moon Publishing Édition, 2010.
• Kelly Oliver, Ethics, Politics, and Difference in Julia Kristeva's Writing, Routledge Édition, 1993.
• Kelly Oliver, Reading Kristeva: Unraveling the Double-bind, Indiana University Press, 1993.
• John Lechte, Maria Margaroni, Julia Kristeva: Continuum International Publishing Group Ltd, 2005.
• Noëlle McAfee, Julia Kristeva, Routledge, 2003.
• Griselda Pollock (vieraileva päätoimittaja) Julia Kristeva 1966-1996, Parallax-numero 8, 1998.
• Anna Smith, Julia Kristeva: Palgrave Macmillan, 1996.
• David Crownfield, Body/Text in Julia Kristeva: Religion, Women, and Psychoanalysis, State University of New York Press, 1992.