Brassica oleracea eli villikaali on Brassica-lajin edustaja, joka on luonnonvarainen erityisesti Etelä- ja Länsi-Euroopan rannikkoalueilla. Villikaali muistuttaa läheisesti kotiuttamiamme kaalikasveja, sillä se kuuluu samaan lajiin niiden kantamuotona; eri valikoitumis- ja jalostusvaiheiden vuoksi saman lajin eri muodoista on kehittynyt mm. kaali, parsakaali, kukkakaali, lehtikaali ja kaalintapaiset puutarhakasvit.
Villikaali sietää hyvin merellisiä olosuhteita: se kestää suolan ja tuulen aiheuttamaa rasitusta, ja se sietää kalkkipitoisia maaperiä. Tästä syystä se elää tyypillisesti kalkkikivisillä merijyrkänteillä ja rantakallioilla, joissa kilpailu muiden kasvien kanssa on vähäisempää. Esimerkkeinä sopivista kasvupaikoista mainitaan usein kalkkikallioalueet Englannin kanaalin rannoilla ja vastaavat paikalliset muodostumat muilla rannikkoalueilla.
Ulkonäöltään villikaali muodostaa usein matalan, paksulehtisen ruusukkeen, josta voi kasvaa kookas kukkavaippa. Lehdet ovat paksut ja vahamaiset, mikä auttaa kasvia säilyttämään vettä merellisyydestä huolimatta. Kukkavarret nousevat yleensä vasta kasvukauden myöhäisemmässä vaiheessa ja kantavat pienikokoisia, kirkkaan keltaisia Brassica-tyypin kukkia ryhminä. Kukkien jälkeen muodostuu pitkiä, kapeita palkoja, joissa on siemeniä seuraavaa sukupolvea varten.
Villikaali kukoistaa tyypillisesti myöhäiskeväästä kesään. Se lisääntyy pääasiassa siemenien avulla, ja sen siemenet leviävät paikallisesti tuulen, veden ja joskus eläinten mukana. Laadukas ja geneettisesti monimuotoinen luonnonvara on tärkeä, sillä villikaalista periytyy ominaisuuksia, joita on hyödynnetty ja voidaan yhä hyödyntää viljelykasvien jalostuksessa (esimerkiksi suolan- ja kuivuudenkestävyyden geenit).
Ekologisesti villikaali on merkittävä osa rantaympäristön eliöstöä: sen kukat tarjoavat ravintoa mehiläisille ja muille pölyttäjille, ja lehdet ovat ravintoa tietyille hyönteisille ja perhostoukkille. Toisaalta lajin elinpaikat ovat paikoin herkkiä ja pirstoutuneita; rantaluonnon muuttuminen, kalliotontein käyttö, vieraslajien leviäminen ja ihmisen kävely- tai rakentamispainanne uhkaavat paikallisia kasvustoja.
Lisäksi viljelykasvien ja luonnonvaraisten populaatioiden väliset risteymät voivat muuttaa villikaalin perinnöllistä rakennetta. Tästä syystä luonnonvaraisia populaatioita seurataan tietyillä alueilla, ja niiden suojeluun kiinnitetään huomiota silloin kun uhanalaisuus tai elinpaikkojen väheneminen havaitaan.
Tunnistuksessa kannattaa etsiä paksuja, vahamaisia ja usein sinertävän sävyisiä lehtiä sekä keltaisia rykelmäkukkia ja pitkähköjä palkoja. Jos haluaa lisätietoja tai haluaa tarkistaa lajin esiintymistä omalla rannikkoalueellaan, paikalliset kasviston kuvastot ja suojeluviranomaiset antavat alueellisesti tarkempaa tietoa.
