Syöpä – mitä se on? Määritelmä, oireet, syyt ja hoidot

Syöpä on yksi yleisimmistä kuolemansyistä kaikkialla maailmassa. Maailman terveysjärjestön mukaan se aiheuttaa noin 12,5 prosenttia (eli joka kahdeksas) kaikista kuolemantapauksista maailmassa.

Eri syöpätyypeillä on erilaiset syyt. Joidenkin asioiden tiedetään aiheuttavan syöpää tietyssä ruumiinosassa; toisten asioiden tiedetään voivan aiheuttaa monia erilaisia syöpätyyppejä. Esimerkiksi tupakan käyttö (savustettu tai savuton) voi aiheuttaa monia syöpätyyppejä, kuten keuhko-, suu-, kieli- ja kurkkusyöpiä. Muita asioita, joiden tiedetään voivan aiheuttaa syöpää - tai lisätä syöpäsairauksien todennäköisyyttä - ovat muun muassa seuraavat: säteily, mukaan lukien auringonvalo ja röntgensäteet suurina tai useina annoksina, ja säteilylle altistuminen (esimerkiksi ydinvoimalassa); rakennus- ja valmistusteollisuudessa käytetyt kemikaalit ja materiaalit (esimerkiksi asbesti ja bentseeni); runsasrasvainen tai vähäkuituinen ruokavalio; ilman ja veden saastuminen; hedelmien ja vihannesten vähäinen syöminen; liikalihavuus; liian vähäinen liikunta; liiallinen alkoholin juominen; sekä tietyt kotona yleisesti käytetyt kemikaalit. Jotkin syövät voivat johtua myös viruksista. Monet ihmiset, jotka altistuvat näille asioille, sairastuvat syöpään - mutta jotkut eivät.

Syöpä on yksi yleisimmistä kuolemansyistä kaikkialla maailmassa. Maailman terveysjärjestön mukaan se aiheuttaa noin 12,5 prosenttia (eli joka kahdeksas) kaikista kuolemantapauksista maailmassa.

Eri syöpätyypeillä on erilaiset syyt. Joidenkin asioiden tiedetään aiheuttavan syöpää tietyssä ruumiinosassa; toisten asioiden tiedetään voivan aiheuttaa monia erilaisia syöpätyyppejä. Esimerkiksi tupakan käyttö (savustettu tai savuton) voi aiheuttaa monia syöpätyyppejä, kuten keuhko-, suu-, kieli-ja kurkkusyöpiä. Muita asioita, joiden tiedetään voivan aiheuttaa syöpää - tai lisätä syöpäsairauksien todennäköisyyttä - ovat muun muassa seuraavat: säteily, mukaan lukien auringonvalo ja röntgensäteet suurina tai useina annoksina, ja säteilylle altistuminen (esimerkiksi ydinvoimalassa); rakennus- ja valmistusteollisuudessa käytetyt kemikaalit ja materiaalit (esimerkiksi asbesti ja bentseeni); runsasrasvainen tai vähäkuituinen ruokavalio; ilman ja veden saastuminen; hedelmien ja vihannesten vähäinen syöminen; liikalihavuus; liian vähäinen liikunta; liiallinen alkoholin juominen; sekä tietyt kotona yleisesti käytetyt kemikaalit. Jotkin syövät voivat johtua myös viruksista. Monet ihmiset, jotka altistuvat näille asioille, sairastuvat syöpään - mutta jotkut eivät.

Syöpiä on monenlaisia. Joitakin yleisimpiä ovat:

• Rintasyöpä
• Aivosyöpä
• Leukemia (verisyöpä)
• Kivessyöpä
• Mesoteliooma (joka alkaa keuhkoista ja johtuu yleensä asbestin hengittämisestä pitkään).
• Keuhkosyöpä

Syöpiä on monenlaisia. Joitakin yleisimpiä ovat:

• Rintasyöpä
• Aivosyöpä
• Leukemia (verisyöpä)
• Kivessyöpä
• Mesoteliooma (joka alkaa keuhkoista ja johtuu yleensä asbestin hengittämisestä pitkään).
• Keuhkosyöpä

Syöpään ei ole varmaa parannuskeinoa. Se voidaan parantaa vain, jos kaikki syöpäsolut leikataan pois tai tapetaan paikallaan. Tämä tarkoittaa sitä, että mitä aikaisemmin syöpä hoidetaan, sitä paremmat mahdollisuudet on parantua (koska syöpäsolut eivät välttämättä ole ehtineet kopioida itseään ja levitä niin laajalle, että henkilöä ei voida parantaa).

On olemassa muutamia erilaisia hoitomuotoja, joilla yritetään tappaa syöpäsoluja. Nämä hoidot ovat:

• Sädehoito (sädehoito), jossa käytetään säteilyä syöpäsolujen tappamiseen.
• Kemoterapia, jossa käytetään vahvoja lääkkeitä syöpäsolujen tappamiseksi.
• Immunoterapia toimii "indusoimalla, tehostamalla tai tukahduttamalla immuunivastetta".
• Leikkaus kasvaimen poistamiseksi osittain tai kokonaan.
• Leikkauksen jälkeen monet potilaat saattavat tarvita säde- tai solunsalpaajahoitoa, jotta kasvain ei kasvaisi uudelleen.

Syövän hoito on monimutkaista

Syövän hoito on monimutkaista muutamasta syystä. Esimerkiksi:

• Useimmat syöpäsoluja tappavat aineet tappavat myös normaaleja, terveitä soluja. Tämä voi aiheuttaa monia haittavaikutuksia, kuten hiustenlähtöä ja oksentelua.
• Elimistön immuunijärjestelmä ei yleensä hyökkää syöpäsoluja vastaan, vaikka ne voisivat helposti tappaa elimistön. Tämä johtuu siitä, että syöpä on itse asiassa tullut osaksi kehoa tunkeutumalla soluihin ja kudoksiin. Niinpä immuunijärjestelmä näkee syövän osana kehoa, jota se yrittää suojella, eikä uhkana, jota vastaan on hyökättävä.
• Syöpiä on monenlaisia, ja jokaisella on omat oireensa ja syynsä. Vaikka kyseessä olisi samantyyppinen syöpä, eri ihmisillä voi olla erilaisia oireita, ja he voivat reagoida hoitoihin eri tavoin; heidän syöpänsä voi myös kasvaa tai levitä eri nopeudella. Hoidon on sovittava hyvin sekä syöpätyypille että yksittäiselle syöpäpotilaalle.

Monet, monet ihmiset monissa maissa tutkivat syöpää ja työskentelevät hoitojen löytämiseksi. Hoitojen löytämisessä on edistytty hyvin, ja monia syöpiä hoidetaan menestyksekkäästi. Sen lisäksi, että etsitään erilaisia lääketieteellisiä hoitomuotoja syövän hoitoon, joissakin tutkimuksissa etsitään myös asioita, joita syöpää sairastavat ihmiset voivat tehdä itse yrittäessään tehdä itsestään terveempiä. Esimerkiksi eräässä tutkimuksessa kävi ilmi, että jos henkilö, jolla on lymfedeema (rintasyöpään liittyvä käsivarren turvotus), nostaa painoja, hän voi taistella syöpää vastaan paremmin kuin henkilö, joka ei nosta painoja.

Syöpään ei ole varmaa parannuskeinoa. Se voidaan parantaa vain, jos kaikki syöpäsolut leikataan pois tai tapetaan paikallaan. Tämä tarkoittaa sitä, että mitä aikaisemmin syöpä hoidetaan, sitä paremmat mahdollisuudet on parantua (koska syöpäsolut eivät välttämättä ole ehtineet kopioida itseään ja levitä niin laajalle, että henkilöä ei voida parantaa).

On olemassa muutamia erilaisia hoitomuotoja, joilla yritetään tappaa syöpäsoluja. Nämä hoidot ovat:

• Sädehoito (sädehoito), jossa käytetään säteilyä syöpäsolujen tappamiseen.
• Kemoterapia, jossa käytetään vahvoja lääkkeitä syöpäsolujen tappamiseksi.
• Immunoterapia toimii "indusoimalla, tehostamalla tai tukahduttamalla immuunivastetta".
• Leikkaus kasvaimen poistamiseksi osittain tai kokonaan.
• Leikkauksen jälkeen monet potilaat saattavat tarvita säde- tai solunsalpaajahoitoa, jotta kasvain ei kasvaisi uudelleen.

Syövän hoito on monimutkaista

Syövän hoito on monimutkaista muutamasta syystä. Esimerkiksi:

• Useimmat syöpäsoluja tappavat aineet tappavat myös normaaleja, terveitä soluja. Tämä voi aiheuttaa monia haittavaikutuksia, kuten hiustenlähtöä ja oksentelua.
• Elimistön immuunijärjestelmä ei yleensä hyökkää syöpäsoluja vastaan, vaikka ne voisivat helposti tappaa elimistön. Tämä johtuu siitä, että syöpä on itse asiassa tullut osaksi kehoa tunkeutumalla soluihin ja kudoksiin. Niinpä immuunijärjestelmä näkee syövän osana kehoa, jota se yrittää suojella, eikä uhkana, jota vastaan on hyökättävä.
• Syöpiä on monenlaisia, ja jokaisella on omat oireensa ja syynsä. Vaikka kyseessä olisi samantyyppinen syöpä, eri ihmisillä voi olla erilaisia oireita, ja he voivat reagoida hoitoihin eri tavoin; heidän syöpänsä voi myös kasvaa tai levitä eri nopeudella. Hoidon on sovittava hyvin sekä syöpätyypille että yksittäiselle syöpäpotilaalle.

Monet, monet ihmiset monissa maissa tutkivat syöpää ja työskentelevät hoitojen löytämiseksi. Hoitojen löytämisessä on edistytty hyvin, ja monia syöpiä hoidetaan menestyksekkäästi. Sen lisäksi, että etsitään erilaisia lääketieteellisiä hoitomuotoja syövän hoitoon, joissakin tutkimuksissa etsitään myös asioita, joita syöpää sairastavat ihmiset voivat tehdä itse yrittäessään tehdä itsestään terveempiä. Esimerkiksi eräässä tutkimuksessa kävi ilmi, että jos henkilö, jolla on lymfedeema (rintasyöpään liittyvä turvotus käsivarressa), nostaa painoja, hän saattaa pystyä torjumaan syöpäsairauttaan paremmin kuin henkilö, joka ei nosta painoja.

Syöpää on esiintynyt tuhansia vuosia. Nykyään monet syöpää kuvaavat lääketieteelliset termit ovat peräisin antiikin kreikasta ja latinasta. Esimerkiksi latinoitua kreikankielistä sanaa karsinooma käytetään kuvaamaan pahanlaatuista kasvainta - syöpäsoluista koostuvaa kasvainta. Kreikkalaiset käyttivät myös sanaa "karkinos", jonka Aulus Cornelius Celsus käänsi latinankieliseksi sanaksi syöpä. Etuliitettä "carcino" käytetään edelleen lääketieteellisissä sanoissa, kuten carcinoma ja carcinogenic. Kuuluisa kreikkalainen lääkäri Galenos auttoi luomaan toisen sanan, joka on nykyään hyvin tärkeä lääketieteen kannalta, kun hän käytti sanaa "onkos" kuvaamaan kaikkia kasvaimia. Tästä on peräisin sana onkologia, lääketieteen ala, joka käsittelee syöpää.

Muinainen historia

Hippokrates (hyvin kuuluisa antiikin lääkäri, jota usein kutsutaan modernin lääketieteen isäksi) nimesi monia syöpätyyppejä. Hän kutsui hyvänlaatuisia kasvaimia (kasvaimia, jotka eivät koostu syöpäsoluista) onkosiksi. Kreikaksi onkos tarkoittaa 'turvotusta'. Pahanlaatuisia kasvaimia hän kutsui nimellä karkinos. Tämä tarkoittaa kreikaksi rapua tai rapua. Hän käytti tätä termiä, koska hän ajatteli, että jos kiinteää pahanlaatuista kasvainta leikataan, sen suonet näyttävät ravulta: "suonet ulottuvat joka puolelle niin kuin eläimellä, ravulla, on jalat, mistä se on saanut nimensä". Hippokrates lisäsi myöhemmin sanan "carcinos" perään sanan -oma (kreikaksi "turvotus"). Näin syntyi sana karsinooma.

Koska antiikin kreikkalaiset eivät uskoneet kuolleiden ruumiiden avaamiseen niiden tutkimiseksi, Hippokrates pystyi kuvaamaan ja piirtämään vain ruumiin ulkopuolelta näkemänsä kasvaimet. Hän piirsi kasvaimia, jotka olivat olleet iholla, nenässä ja rinnoissa.

Hippokrates ja muut tuon ajan lääkärit hoitivat ihmisiä huumoriteorian perusteella. Tämän teorian mukaan elimistössä oli neljä erilaista nestettä (musta, keltainen sappi, veri ja lima). Lääkärit yrittivät selvittää, olivatko nämä neljä "humoria" (tai kehon nestettä) tasapainossa. Tämän jälkeen he käyttivät hoitomuotoja, kuten verenlaskua (leikkaamalla potilasta ja antamalla hänen vuotaa verta, jotta hän menettäisi verta), laksatiiveja (antamalla potilaalle ruokaa tai yrttejä, jotka saavat hänet käymään vessassa) ja/tai muuttamalla potilaan ruokavaliota. Lääkärit uskoivat, että nämä hoidot saisivat potilaan neljä humoristista aineenvaihduntaa takaisin oikeaan tasapainoon. Humoriteoriahoito oli suosittua 1800-luvulle (1800-luvulle) asti, jolloin löydettiin solut. Tuolloin ihmiset olivat jo ymmärtäneet, että syöpä voi syntyä missä tahansa kehossa.

Varhainen leikkaus

Vanhin tiedossa oleva syöpää käsittelevä asiakirja löydettiin Egyptistä, ja sen uskotaan olevan peräisin noin vuodelta 1600 eKr. Asiakirjassa kerrotaan leikkauksen käytöstä kahdeksan rintahaavan hoidossa. Näitä hoidettiin polttamalla eli cauteroimalla ne "tuliporaksi" kutsutulla välineellä. Asiakirjassa sanotaan myös syövästä: "Ei ole olemassa hoitoa".

Toisesta hyvin varhaisesta syövän hoitoon käytetystä leikkauksesta kirjoitettiin jo 1020-luvulla. Lääketieteen kaanon -teoksessa Avicenna (Ibn Sina) totesi, että hoidossa olisi leikattava pois kaikki sairaat kudokset. Tähän sisältyi amputointi (ruumiinosan poistaminen kokonaan) tai kasvaimen suunnassa kulkevien suonien poistaminen. Avicenna ehdotti myös, että hoidettu alue olisi tarvittaessa poltettava (tai poltettava).

1500- ja 1600-luvut

1500- ja 1600-luvuilla lääkäreille annettiin lupa leikellä ruumiita (tai leikata niitä auki kuoleman jälkeen), jotta kuolemansyy saataisiin selville. Noihin aikoihin oli monia erilaisia käsityksiä syövän aiheuttajista. Saksalainen professori Wilhelm Fabry uskoi, että rintasyövän aiheutti maitohyytymä naisen rinnan maitoa tuottavassa osassa. Hollantilainen professori Francois de la Boe Sylvius uskoi, että kaikki sairaudet johtuvat kemiallisista prosesseista. Hän uskoi, että erityisesti syöpä johtui happamasta imusolmukkeesta. Sylviuksen kanssa samaan aikaan elänyt Nicolaes Tulp uskoi, että syöpä oli myrkky, joka leviää hitaasti ja oli tarttuvaa.

Brittiläinen kirurgi Percivall Pott oli ensimmäinen henkilö, joka selvitti yhden syövän todellisista syistä. Vuonna 1775 hän havaitsi, että kivespussin syöpä oli yleinen sairaus savupiipunpuhdistajien keskuudessa (ihmiset, jotka puhdistivat savupiippuja). Muut lääkärit alkoivat tutkia tätä aihetta ja keksiä muita ajatuksia syövän aiheuttajista. Lääkärit alkoivat sitten tehdä yhteistyötä ja keksiä parempia ideoita.

1700-luvulla

1700-luvulla monet ihmiset alkoivat käyttää mikroskooppia, mikä auttoi lääkäreitä ja tiedemiehiä ymmärtämään paremmin syöpää. Mikroskoopin avulla tutkijat pystyivät näkemään, että "syöpämyrkky" levisi yhdestä kasvaimesta imusolmukkeiden kautta muihin paikkoihin ("etäpesäke"). Tämän teki ensimmäisenä selväksi englantilainen kirurgi Campbell De Morgan vuosina 1871-1874.

Ennen 1800-lukua (1800-luku) syövän hoidossa käytettiin leikkausta, jonka tulokset olivat yleensä huonoja. Lääkärit eivät ymmärtäneet, miten tärkeää hygienia (tai asioiden puhtaana pitäminen) on sairauksien ehkäisemisessä, erityisesti leikkauksen jälkeen. Koska asioita ei pidetty puhtaana leikkauksen aikana tai sen jälkeen, potilaat saivat usein infektioita ja kuolivat. Esimerkiksi eräs tunnettu skotlantilainen kirurgi, Alexander Monro, piti kirjaa ja havaitsi, että 58 potilasta 60:stä, jotka oli leikattu rintakasvainten vuoksi, kuoli seuraavien kahden vuoden aikana.

1800-luku

1800-luvulla kirurginen hygienia parani aseptiikan ansiosta. Lääkärit ymmärsivät, että likaisuus ja bakteerit aiheuttavat infektioita, joten he alkoivat pitää asiat puhtaampina ja tehdä asioita bakteerien tappamiseksi estääkseen potilaita saamasta infektioita. Ihmiset jäivät yhä useammin henkiin leikkauksen jälkeen. Kasvaimen kirurgisesta poistosta (kasvaimen poistamisesta elimistöstä leikkauksella) tuli syövän ensisijainen hoitomuoto. Jotta tällainen hoito toimisi, leikkauksen tekevän kirurgin oli oltava erittäin hyvä poistamaan kasvaimia. (Tämä tarkoitti sitä, että vaikka ihmisillä oli samantyyppinen syöpä, he saattoivat saada hyvin erilaisia tuloksia: toiset saivat hyvän hoidon, joka toimi, ja toiset eivät saaneet hoitoa, koska eri kirurgit olivat eri tavoin hyviä).

1800-luvun lopulla lääkärit ja tiedemiehet alkoivat ymmärtää, että elimistö koostuu monenlaisista kudoksista, jotka puolestaan koostuvat miljoonista soluista. Tämä löytö aloitti solupatologian aikakauden (solujen tutkiminen sairauksien selvittämiseksi ja sen selvittämiseksi, mikä kehossa on vialla).

Säteilyn löytäminen

Ranskalaiset tiedemiehet löysivät radioaktiivisen hajoamisen 1890-luvulla. Sädehoidosta tuli ensimmäinen toimiva syöpähoito, johon ei tarvittu leikkausta. Se edellytti uutta monialaista lähestymistapaa syövän hoitoon (eri alojen ihmiset työskentelivät yhdessä potilaiden hoitamiseksi). Kirurgi ei enää työskennellyt yksin - hän teki yhteistyötä sairaalan radiologien (röntgenkuvia antavien ja lukevien henkilöiden) kanssa potilaiden auttamiseksi. Tämä tiimilähestymistapa merkitsi muutoksia työskentelytapoihin. Tiimin eri henkilöiden oli kommunikoitava keskenään ja työskenneltävä yhdessä, mihin he eivät olleet tottuneet. Se tarkoitti myös sitä, että hoito oli tehtävä sairaalassa eikä potilaan kotona. Tämän vuoksi potilaiden tiedot oli koottava sairaalassa säilytettäviin tiedostoihin (joita kutsutaan "potilastiedoiksi"). Koska nämä tiedot nyt säilytettiin ja kirjattiin ylös, tutkijat pystyivät tekemään ensimmäiset tilastolliset potilastutkimukset, joissa käytettiin numeroita sellaisten kysymysten tutkimiseen, kuten kuinka moni tietyntyyppistä syöpää sairastava tai tiettyä hoitoa saava ihminen selviytyy hengissä.

1900-luku

Toinen tärkeä edistysaskel syövän ymmärtämisessä tapahtui vuonna 1926, kun Janet Lane-Claypon julkaisi syövän epidemiologiaa käsittelevän artikkelin. (Epidemiologia on tutkimusala, jossa tarkastellaan sitä, kuinka yleinen jokin sairaus on, millaisia malleja sairaus noudattaa eri ihmisryhmissä ja mitä tämä tarkoittaa sairauden ymmärtämisen ja hoidon kannalta.) Tämä historiallinen artikkeli oli vertaileva tutkimus, jossa pyritään selvittämään, mikä aiheuttaa sairauden, tarkastelemalla ryhmää ihmisiä, joilla on kyseinen sairaus, ja selvittämällä, miten he eroavat toisesta ryhmästä, jolla ei ole kyseistä sairautta. Lane-Claytonin tutkimuksessa tarkasteltiin 1000 ihmistä, joilla kaikilla oli sama tausta ja elämäntapa (tai elämäntapa): 500 rintasyöpää sairastavaa ja 500 kontrollipotilasta (ihmisiä, joilla ei ollut rintasyöpää). Nämä ihmiset olivat monin tavoin samanlaisia, mutta osa sairastui rintasyöpään ja osa ei. Selvittääkseen, mikä saattaa aiheuttaa tiettyjen ihmisten sairastumisen rintasyöpään, tutkimuksessa tarkasteltiin, mikä näissä ihmisissä oli erilaista, kun heitä verrattiin (tai tarkasteltiin rinnakkain) ihmisiin, jotka eivät sairastuneet syöpään.

Lane-Claytonin tutkimuksen julkaisi Britannian terveysministeriö. Hänen syöpäepidemiologista työtään jatkoivat Richard Doll ja Austin Bradford Hill. He käyttivät samoja syövän tutkimustapoja kuin Lane-Clayton, mutta he tutkivat erilaista syöpää: keuhkosyöpää. Vuonna 1956 he julkaisivat tuloksensa artikkelissa "Lung Cancer and Other Causes of Death In Relation to Smoking. A Second Report on the Mortality of British Doctors" (toista raporttia brittiläisten lääkärien kuolleisuudesta). Myöhemmin Richard Doll jätti Lontoon lääketieteellisen tutkimuskeskuksen (MRC) ja perusti Oxfordin syöpäepidemiologian yksikön vuonna 1968. Tietokoneiden avulla tämä yksikkö pystyi tekemään jotakin uutta ja hyvin tärkeää: se kokosi yhteen suuria määriä syöpätietoja (syöpää koskevia tietoja). Tämä tapa tutkia syöpää on hyvin tärkeä syöpäepidemiologian kannalta nykyään, ja se on myös ollut hyvin tärkeä sen muovaamisessa, mitä me nyt tiedämme syövästä ja mitkä ovat nykyään sairautta ja kansanterveyttä koskevat säännöt ja lait. Viimeisten 50 vuoden aikana monet eri ihmiset ovat tehneet paljon työtä kerätäkseen tietoja eri lääkäreiltä, sairaaloista, alueilta, osavaltioista ja jopa maista. Näiden tietojen avulla on tutkittu, ovatko eri syöpätyypit yleisempiä tai harvinaisempia eri alueilla, ympäristöissä (esimerkiksi suurkaupungeissa verrattuna maaseutuun) tai kulttuureissa. Tämä auttaa syöpää tutkivia ihmisiä selvittämään, mikä saa ihmiset sairastumaan eri syöpätyyppeihin todennäköisemmin tai epätodennäköisemmin.

Toisen maailmansodan vaikutukset

Ennen toista maailmansotaa lääkärit ja sairaalat keräsivät (tai hankkivat ja säilyttivät) yhä paremmin tietoja syöpäpotilaistaan, mutta näitä tietoja jaettiin harvoin muiden lääkäreiden tai sairaaloiden kanssa. Tämä muuttui toisen maailmansodan jälkeen, kun lääketieteelliset tutkimuskeskukset havaitsivat, että eri maissa oli hyvin erilaisia syöpätapauksia. Tämän vuoksi monet maat perustivat kansallisia kansanterveysjärjestöjä (jotka tutkivat koko maan kansanterveyskysymyksiä). Nämä kansalliset kansanterveysjärjestöt alkoivat koota yhteen monien eri lääkäreiden ja sairaaloiden terveystietoja. Tämä auttoi heitä selvittämään joitakin syitä siihen, miksi syöpä oli niin paljon yleisempi tietyissä paikoissa. Esimerkiksi Japanissa syöpää tutkivat ihmiset saivat selville, että Hiroshiman ja Nagasakin atomipommituksista selvinneiden ihmisten luuydin oli täysin tuhoutunut. Tämä auttoi heitä ymmärtämään, että myös sairasta luuydintä voitiin tuhota säteilyn avulla, mikä oli erittäin tärkeä askel sen selvittämisessä, että leukemiaa (verisyöpää) voidaan hoitaa luuydinsiirroilla.

Toisen maailmansodan jälkeen tiedemiehet ovat jatkuvasti löytäneet parempia syöpähoitoja. Joitakin asioita on kuitenkin vielä parannettava. Vaikka esimerkiksi moniin syöpätyyppeihin on olemassa hyviä hoitomuotoja, tiettyihin syöpätyyppeihin tai joihinkin syöpiin ei ole vieläkään olemassa hoitomuotoja, kun ne ovat edenneet (tai pahentuneet) tiettyyn taudin vaiheeseen. Myöskään kaikki olemassa olevat syöpähoidot eivät ole standardoituja (ei ole olemassa yhtä sovittua tapaa antaa jokaista hoitoa, jota käytettäisiin joka kerta, kun hoitoa annetaan). Syöpähoitoja ei myöskään ole saatavilla kaikkialla maailmassa. Ihmisten on jatkettava syövän epidemiologian tutkimista ja muodostettava kansainvälisiä kumppanuuksia (joissa eri maat tekevät yhteistyötä), jotta parannuskeinoja voidaan löytää ja jotta syöpähoitoja saadaan saataville kaikkialla.

Syöpää on esiintynyt tuhansia vuosia. Nykyään monet syöpää kuvaavat lääketieteelliset termit ovat peräisin antiikin kreikasta ja latinasta. Esimerkiksi latinoitua kreikankielistä sanaa karsinooma käytetään kuvaamaan pahanlaatuista kasvainta - syöpäsoluista koostuvaa kasvainta. Kreikkalaiset käyttivät myös sanaa "karkinos", jonka Aulus Cornelius Celsus käänsi latinankieliseksi sanaksi syöpä. Etuliitettä "carcino" käytetään edelleen lääketieteellisissä sanoissa, kuten carcinoma ja carcinogenic. Kuuluisa kreikkalainen lääkäri Galenos auttoi luomaan toisen sanan, joka on nykyään hyvin tärkeä lääketieteen kannalta, kun hän käytti sanaa "onkos" kuvaamaan kaikkia kasvaimia. Tästä on peräisin sana onkologia, lääketieteen ala, joka käsittelee syöpää.

Muinainen historia

Hippokrates (hyvin kuuluisa antiikin lääkäri, jota usein kutsutaan modernin lääketieteen isäksi) nimesi monia syöpätyyppejä. Hän kutsui hyvänlaatuisia kasvaimia (kasvaimia, jotka eivät koostu syöpäsoluista) onkosiksi. Kreikaksi onkos tarkoittaa 'turvotusta'. Pahanlaatuisia kasvaimia hän kutsui nimellä karkinos. Tämä tarkoittaa kreikaksi rapua tai rapua. Hän käytti tätä termiä, koska hän ajatteli, että jos kiinteää pahanlaatuista kasvainta leikataan, sen suonet näyttävät ravulta: "suonet ulottuvat joka puolelle niin kuin eläimellä, ravulla, on jalat, mistä se on saanut nimensä". Hippokrates lisäsi myöhemmin sanan "carcinos" perään sanan -oma (kreikaksi "turvotus"). Näin syntyi sana karsinooma.

Koska antiikin kreikkalaiset eivät uskoneet kuolleiden ruumiiden avaamiseen niiden tutkimiseksi, Hippokrates pystyi kuvaamaan ja piirtämään vain ruumiin ulkopuolelta näkemänsä kasvaimet. Hän piirsi kasvaimia, jotka olivat olleet iholla, nenässä ja rinnoissa.

Hippokrates ja muut tuon ajan lääkärit hoitivat ihmisiä huumoriteorian perusteella. Tämän teorian mukaan elimistössä oli neljä erilaista nestettä (musta, keltainen sappi, veri ja lima). Lääkärit yrittivät selvittää, olivatko nämä neljä "humoria" (tai kehon nestettä) tasapainossa. Tämän jälkeen he käyttivät hoitomuotoja, kuten verenlaskua (leikkaamalla potilasta ja antamalla hänen vuotaa verta, jotta hän menettäisi verta), laksatiiveja (antamalla potilaalle ruokaa tai yrttejä, jotka saavat hänet käymään vessassa) ja/tai muuttamalla potilaan ruokavaliota. Lääkärit uskoivat, että nämä hoidot saisivat potilaan neljä humoristista aineenvaihduntaa takaisin oikeaan tasapainoon. Humoriteoriahoito oli suosittua 1800-luvulle (1800-luvulle) asti, jolloin löydettiin solut. Tuolloin ihmiset olivat jo ymmärtäneet, että syöpä voi syntyä missä tahansa kehossa.

Varhainen leikkaus

Vanhin tiedossa oleva syöpää käsittelevä asiakirja löydettiin Egyptistä, ja sen uskotaan olevan peräisin noin vuodelta 1600 eKr. Asiakirjassa kerrotaan leikkauksen käytöstä kahdeksan rintahaavan hoidossa. Näitä hoidettiin polttamalla eli cauteroimalla ne "tuliporaksi" kutsutulla välineellä. Asiakirjassa sanotaan myös syövästä: "Ei ole olemassa hoitoa".

Toisesta hyvin varhaisesta syövän hoitoon käytetystä leikkauksesta kirjoitettiin jo 1020-luvulla. Lääketieteen kaanon -teoksessa Avicenna (Ibn Sina) totesi, että hoidossa olisi leikattava pois kaikki sairaat kudokset. Tähän sisältyi amputointi (ruumiinosan poistaminen kokonaan) tai kasvaimen suunnassa kulkevien suonien poistaminen. Avicenna ehdotti myös, että hoidettu alue olisi tarvittaessa poltettava (tai poltettava).

1500- ja 1600-luvut

1500- ja 1600-luvuilla lääkäreille annettiin lupa leikellä ruumiita (tai leikata niitä auki kuoleman jälkeen), jotta kuolemansyy saataisiin selville. Noihin aikoihin oli monia erilaisia käsityksiä syövän aiheuttajista. Saksalainen professori Wilhelm Fabry uskoi, että rintasyövän aiheutti maitohyytymä naisen rinnan maitoa tuottavassa osassa. Hollantilainen professori Francois de la Boe Sylvius uskoi, että kaikki sairaudet johtuvat kemiallisista prosesseista. Hän uskoi, että erityisesti syöpä johtui happamasta imusolmukkeesta. Sylviuksen kanssa samaan aikaan elänyt Nicolaes Tulp uskoi, että syöpä oli myrkky, joka leviää hitaasti ja oli tarttuvaa.

Brittiläinen kirurgi Percivall Pott oli ensimmäinen henkilö, joka selvitti yhden syövän todellisista syistä. Vuonna 1775 hän havaitsi, että kivespussin syöpä oli yleinen sairaus savupiipunpuhdistajien keskuudessa (ihmiset, jotka puhdistivat savupiippuja). Muut lääkärit alkoivat tutkia tätä aihetta ja keksiä muita ajatuksia syövän aiheuttajista. Lääkärit alkoivat sitten tehdä yhteistyötä ja keksiä parempia ideoita.

1700-luvulla

1700-luvulla monet ihmiset alkoivat käyttää mikroskooppia, mikä auttoi lääkäreitä ja tiedemiehiä ymmärtämään paremmin syöpää. Mikroskoopin avulla tiedemiehet pystyivät näkemään, että "syöpämyrkky" levisi yhdestä kasvaimesta imusolmukkeiden kautta muihin paikkoihin ("etäpesäke"). Tämän teki ensimmäisenä selväksi englantilainen kirurgi Campbell De Morgan vuosina 1871-1874.

Ennen 1800-lukua (1800-luku) syövän hoidossa käytettiin leikkausta, jonka tulokset olivat yleensä huonoja. Lääkärit eivät ymmärtäneet, miten tärkeää hygienia (tai asioiden puhtaana pitäminen) on sairauksien ehkäisemisessä, erityisesti leikkauksen jälkeen. Koska asioita ei pidetty puhtaana leikkauksen aikana tai sen jälkeen, potilaat saivat usein infektioita ja kuolivat. Esimerkiksi eräs tunnettu skotlantilainen kirurgi, Alexander Monro, piti kirjaa ja havaitsi, että 58 potilasta 60:stä, jotka oli leikattu rintakasvainten vuoksi, kuoli seuraavien kahden vuoden aikana.

1800-luku

1800-luvulla kirurginen hygienia parani aseptiikan ansiosta. Lääkärit ymmärsivät, että likaisuus ja bakteerit aiheuttavat infektioita, joten he alkoivat pitää asiat puhtaampina ja tehdä asioita bakteerien tappamiseksi estääkseen potilaita saamasta infektioita. Ihmiset jäivät yhä useammin henkiin leikkauksen jälkeen. Kasvaimen kirurgisesta poistosta (kasvaimen poistamisesta elimistöstä leikkauksella) tuli syövän ensisijainen hoitomuoto. Jotta tällainen hoito toimisi, leikkauksen tekevän kirurgin oli oltava erittäin hyvä poistamaan kasvaimia. (Tämä tarkoitti sitä, että vaikka ihmisillä oli samantyyppinen syöpä, he saattoivat saada hyvin erilaisia tuloksia: toiset saivat hyvän hoidon, joka toimi, ja toiset eivät saaneet hoitoa, koska eri kirurgit olivat eri tavoin hyviä).

1800-luvun lopulla lääkärit ja tiedemiehet alkoivat ymmärtää, että elimistö koostuu monenlaisista kudoksista, jotka puolestaan koostuvat miljoonista soluista. Tämä löytö aloitti solupatologian aikakauden (solujen tutkiminen sairauksien selvittämiseksi ja sen selvittämiseksi, mikä kehossa on vialla).

Säteilyn löytäminen

Ranskalaiset tiedemiehet löysivät radioaktiivisen hajoamisen 1890-luvulla. Sädehoidosta tuli ensimmäinen toimiva syöpähoito, johon ei tarvittu leikkausta. Se edellytti uutta monialaista lähestymistapaa syövän hoitoon (eri alojen ihmiset työskentelivät yhdessä potilaiden hoitamiseksi). Kirurgi ei enää työskennellyt yksin - hän teki yhteistyötä sairaalan radiologien (röntgenkuvia antavien ja lukevien henkilöiden) kanssa potilaiden auttamiseksi. Tämä tiimilähestymistapa merkitsi muutoksia työskentelytapoihin. Tiimin eri henkilöiden oli kommunikoitava keskenään ja työskenneltävä yhdessä, mihin he eivät olleet tottuneet. Se tarkoitti myös sitä, että hoito oli tehtävä sairaalassa eikä potilaan kotona. Tämän vuoksi potilaiden tiedot oli koottava sairaalassa säilytettäviin tiedostoihin (joita kutsutaan "potilastiedoiksi"). Koska nämä tiedot nyt säilytettiin ja kirjattiin ylös, tutkijat pystyivät tekemään ensimmäiset tilastolliset potilastutkimukset, joissa käytettiin numeroita sellaisten kysymysten tutkimiseen, kuten kuinka moni tietyntyyppistä syöpää sairastava tai tiettyä hoitoa saava ihminen selviytyy hengissä.

1900-luku

Toinen tärkeä edistysaskel syövän ymmärtämisessä tapahtui vuonna 1926, kun Janet Lane-Claypon julkaisi syövän epidemiologiaa käsittelevän artikkelin. (Epidemiologia on tutkimusala, jossa tarkastellaan sitä, kuinka yleinen jokin sairaus on, millaisia malleja sairaus noudattaa eri ihmisryhmissä ja mitä tämä tarkoittaa sairauden ymmärtämisen ja hoidon kannalta.) Tämä historiallinen artikkeli oli vertaileva tutkimus, jossa pyritään selvittämään, mikä aiheuttaa sairauden, tarkastelemalla ryhmää ihmisiä, joilla on kyseinen sairaus, ja selvittämällä, miten he eroavat toisesta ryhmästä, jolla ei ole kyseistä sairautta. Lane-Claytonin tutkimuksessa tarkasteltiin 1000 ihmistä, joilla kaikilla oli sama tausta ja elämäntapa (tai elämäntapa): 500 rintasyöpää sairastavaa ja 500 kontrollipotilasta (ihmisiä, joilla ei ollut rintasyöpää). Nämä ihmiset olivat monin tavoin samanlaisia, mutta osa sairastui rintasyöpään ja osa ei. Selvittääkseen, mikä saattaa aiheuttaa tiettyjen ihmisten sairastumisen rintasyöpään, tutkimuksessa tarkasteltiin, mikä näissä ihmisissä oli erilaista, kun heitä verrattiin (tai tarkasteltiin rinnakkain) ihmisiin, jotka eivät sairastuneet syöpään.

Lane-Claytonin tutkimuksen julkaisi Britannian terveysministeriö. Hänen syöpäepidemiologista työtään jatkoivat Richard Doll ja Austin Bradford Hill. He käyttivät samoja syövän tutkimustapoja kuin Lane-Clayton, mutta he tutkivat erilaista syöpää: keuhkosyöpää. Vuonna 1956 he julkaisivat tuloksensa artikkelissa "Lung Cancer and Other Causes of Death In Relation to Smoking. A Second Report on the Mortality of British Doctors" (toista raporttia brittiläisten lääkärien kuolleisuudesta). Myöhemmin Richard Doll jätti Lontoon lääketieteellisen tutkimuskeskuksen (MRC) ja perusti Oxfordin syöpäepidemiologian yksikön vuonna 1968. Tietokoneiden avulla tämä yksikkö pystyi tekemään jotakin uutta ja erittäin tärkeää: se kokosi yhteen suuria määriä syöpätietoja (syöpää koskevia tietoja). Tämä tapa tutkia syöpää on hyvin tärkeä syöpäepidemiologian kannalta nykyään, ja se on myös ollut hyvin tärkeä sen muovaamisessa, mitä me nyt tiedämme syövästä ja mitkä ovat nykyään sairautta ja kansanterveyttä koskevat säännöt ja lait. Viimeisten 50 vuoden aikana monet eri ihmiset ovat tehneet paljon työtä kerätäkseen tietoja eri lääkäreiltä, sairaaloista, alueilta, osavaltioista ja jopa maista. Näiden tietojen avulla on tutkittu, ovatko eri syöpätyypit yleisempiä tai harvinaisempia eri alueilla, ympäristöissä (esimerkiksi suurkaupungeissa verrattuna maaseutuun) tai kulttuureissa. Tämä auttaa syöpää tutkivia ihmisiä selvittämään, mikä saa ihmiset sairastumaan erilaisiin syöpiin todennäköisemmin tai harvemmin.

Toisen maailmansodan vaikutukset

Ennen toista maailmansotaa lääkärit ja sairaalat keräsivät (tai hankkivat ja säilyttivät) yhä paremmin tietoja syöpäpotilaistaan, mutta näitä tietoja jaettiin harvoin muiden lääkäreiden tai sairaaloiden kanssa. Tämä muuttui toisen maailmansodan jälkeen, kun lääketieteelliset tutkimuskeskukset havaitsivat, että eri maissa oli hyvin erilaisia syöpätapauksia. Tämän vuoksi monet maat perustivat kansallisia kansanterveysjärjestöjä (jotka tutkivat koko maan kansanterveyskysymyksiä). Nämä kansalliset kansanterveysjärjestöt alkoivat koota yhteen monien eri lääkäreiden ja sairaaloiden terveystietoja. Tämä auttoi heitä selvittämään joitakin syitä siihen, miksi syöpä oli niin paljon yleisempi tietyissä paikoissa. Esimerkiksi Japanissa syöpää tutkivat ihmiset saivat selville, että Hiroshiman ja Nagasakin atomipommituksista selvinneiden ihmisten luuydin oli täysin tuhoutunut. Tämä auttoi heitä ymmärtämään, että myös sairasta luuydintä voitiin tuhota säteilyn avulla, mikä oli erittäin tärkeä askel sen selvittämisessä, että leukemiaa (verisyöpää) voidaan hoitaa luuydinsiirroilla.

Toisen maailmansodan jälkeen tiedemiehet ovat jatkuvasti löytäneet parempia syöpähoitoja. Joitakin asioita on kuitenkin vielä parannettava. Vaikka esimerkiksi moniin syöpätyyppeihin on olemassa hyviä hoitomuotoja, tiettyihin syöpätyyppeihin tai joihinkin syöpiin ei ole vieläkään olemassa hoitomuotoja, kun ne ovat edenneet (tai pahentuneet) tiettyyn taudin vaiheeseen. Myöskään kaikki olemassa olevat syöpähoidot eivät ole standardoituja (ei ole olemassa yhtä sovittua tapaa antaa jokaista hoitoa, jota käytettäisiin joka kerta, kun hoitoa annetaan). Syöpähoitoja ei myöskään ole saatavilla kaikkialla maailmassa. Ihmisten on jatkettava syövän epidemiologian tutkimista ja muodostettava kansainvälisiä kumppanuuksia (joissa eri maat tekevät yhteistyötä), jotta parannuskeinoja voidaan löytää ja jotta syöpähoitoja saadaan saataville kaikkialla.