D-duuri: sävellaji, ominaisuudet, historia ja esimerkit
D-duuri: merkitys, historia ja klassiset esimerkit — tutustu sävellajin ominaisuuksiin, viulun ja trumpetin rooliin, tärkeisiin konserttoihin ja soittajille hyödyllisiin käytännön vinkkeihin.
Katso myös: D-molli.
D-duuri on duuriasteikko, jonka perusääni on D. Sen perusasteet ovat D–E–F#–G–A–H–C#–D, ja sen etumerkkinä on kaksi terää (F# ja C#). Sen suhteellinen molli on h-molli, ja paralleeli on d-molli.
Perusominaisuudet ja teoriaa
D-duurin kolmisoittimet ja harmoniset muodostelmat ovat samat kuin muissa duurisävellä: peruskolmisointina I on D, IV on G ja V on A. Yleisimmät asteikkokäytännöt, esimerkiksi I–IV–V–I -kierto, toimivat tässä sävellajissa selkeästi ja kirkkaasti.
Tähän sävellajiin liittyy myös sijoittelu circle of fifths -kiertokulmassa kahden terän kohdalla, mikä tekee siitä verrattain helpon kirjoittaa ja lukea sekä soittaa useimmilla instrumenteilla.
Soveltuvuus eri soittimille
D-duuri sopii erinomaisesti jousisoittimille, erityisesti viululle. Viulun kielet on viritetty G–D–A–E, ja avoimet kielet resonoivat luonnollisesti D-äänijänteen kanssa, mikä tuottaa voimakkaan ja täyteläisen soinnin. Tämän vuoksi monet klassisen kauden ja myöhemmät säveltäjät ovat valinneet D-duurin viulukonserttoihin: esimerkiksi Mozartin (nro 2, 1775, nro 4, 1775), Ludwig van Beethovenin (1806), Paganinin (nro 1, 1817), Brahmsin (1878), Tšaikovskin (1878), Prokofjevin (nro 1, 1917), Stravinskyn (1931) ja Korngoldin (1945).
D-duuri on myös kätevä monille soittimille, joilla on luonnollinen resonanssi D:n ympärillä: esimerkiksi monet tinapillit (tin whistles) ovat D-kielisiä, koska niitä käytetään usein viulujen kanssa soitetuissa kansanmusiikkikokoonpanoissa.
Kitarassa D-duuri toimii hyvin muun muassa silloin, kun käytetään drop-viritystä tai avoimia D-kieliä, jolloin sointi saa lisäresonanssia kahdesta avoimesta D-kielestä.
Puhallinsoittimet ja transponointi
Joillekin puhallinopiskelijoille D-duuri voi olla hankalampi: esimerkiksi B-duuri-klarinetti (B♭-klarinetti) transponoi ääntä koko sävelaskeleen alaspäin. Siten D-duurissa soitettavan kappaleen on yleensä oltava kirjoitettu B♭-klarinetille E-duuriin, joka sisältää neljä terää ja voi tuntua aloittelijalle vaativammalta. Tästä syystä jotkut säveltäjät käyttävät B-duuri- tai A-klarinettia sen mukaan, miten musiikki vaihtuu; kun teos muuntuu D-duuriin, b-klarinetin sijaan saatetaan käyttää a-klarinettia helpottamaan soittoa.
Historiallinen käyttö ja sävykäs symboliikka
Barokin aikana D-duuria pidettiin usein niin kutsuttuna "kunnian avaimena" (key of glory), ja luonnollisesti tuomituille trumpetille sekä muille barokkipuhaltimille kirjoitettiin paljon D-duurissa olevaa musiikkia. Esimerkkejä ovat Faschin, Grossin, Molterin (nro 2), Leopold Mozartin, Telemannin (nro 2) ja Giuseppe Torellin konsertot, sekä Corellin, Franceschinin, Purcellin ja Torellin sonaatit. Myös Händelin teoksesta tunnetut numerot, kuten "The Trumpet Shall Sound" ja "Hallelujah"-kuoro, esiintyvät D-duurissa hänen Messiaastaan.
Säveltäjien soittotekniset mahdollisuudet muuttuivat, kun kromaattisesti toimivat trumpetit ja myöhemmin venttiilitorvet yleistyivät. Tämän seurauksena säveltäjät alkoivat kirjoittaa trumpetille kappaleita, jotka eivät enää rajoittuneet luonnollisen trumpetin luonnollisiin sarjoihin. Esimerkiksi Haydn kirjoitti kuuluisan trumpettikonserttonsa Es-duuriin (E♭), hyödyntäen uudenlaisten trumpettien tarjoamia sointivärejä ja laajempaa kromaattisuutta.
Myös sinfonian historiassa D-duuri on ollut merkittävä: Haydnin 104 sinfoniasta 23 on D-duurissa, ja monet Mozartin numeroimattomat sinfoniat ovat myös D-duurissa (K. 66c, 81/73, 97/73m, 95/73n, 120/111a ja 161/163/141a). 1700-luvun jälkipuoliskolla D-duuri oli erityisen yleinen alkusoittojen sävellaji.
Värikäs kuvaus ja esimerkkitapaukset
Sävelkielten ja sävellajien liitännät värikokemuksiin ovat osa musiikin historiaa ja synestesiatutkimusta. Esimerkiksi Skrjabin liitti D-duuriin kultaisen värin, ja kerrotaan, että hän antoi Rimski-Korsakoville
Yhteenveto
- D-duuri = kaksi terää (F#, C#), asteikko D–E–F#–G–A–H–C#–D.
- Hyvä valinta jousi- ja tiettyihin puhallinsoittimiin; erityisen sopiva viululle ja tinapilleille.
- Barokissa ja klassisismissa D-duuri liitettiin usein riemuun, kirkkauteen ja juhlallisuuteen.
- Transponoitavien puhallinten, kuten B♭-klarinetin, vuoksi nuotinnus voi olla E-duurissa, kun ohjelmoidaan ääni kuulostamaan D-duurilta.
Artikkelin esimerkit kuuluvat laajaan D-duurin repertuaariin, ja monet tunnetut säveltäjät ovat käyttäneet sävellajia sekä konsertoissa että sinfonisissa teoksissa antaen sille perinteisesti kirkkaan ja kantavan soinnin.
Viittaukset
1. ↑ Rita Steblin: A History of Key Characteristics in the Eighteenth and Early Nineteenth Centuries (Rochester, University of Rochester Press: 1996) s. 124 "Voiton avain, halleluja, sotahuuto, voiton riemu." "A History of Key Characteristics in the Eighteenth and Early Nineteenth Centuries."
2. ↑ Rice, John (1998). Antonio Salieri ja wieniläisooppera. Chicago: University of Chicago Press. s. 124.
Kysymyksiä ja vastauksia
K: Mikä on D-duuri?
V: D-duuri on duuriasteikko, joka perustuu nuottiin D. Sen sävelsävyissä on kaksi teriä.
K: Mikä on D-duurin suhteellinen molli?
V: D-duurin suhteellinen molli on h-molli.
K: Miksi se sopii hyvin viulumusiikkiin?
V: Se sopii hyvin viulumusiikkiin soittimen rakenteen vuoksi, sillä siinä on neljä jousijohtoa, jotka on viritetty G D A E. Avoimet jouset resonoivat D-jousen kanssa, mikä tuottaa erityisen täyteläisen äänen.
K: Mitkä klassiset säveltäjät ovat kirjoittaneet viulukonserttoja D-duurissa?
V: Esimerkkejä ovat Mozartin (nro 2, 1775, nro 4, 1775), Ludwig van Beethovenin (1806), Paganinin (nro 1, 1817), Brahmsin (1878), Tšaikovskin (1878), Prokofjevin (nro 1, 1917), Stravinskyn (1931) ja Korngoldin (1945) konsertot.
Kysymys: Sopiiko se kitaramusiikkiin?
V: Kyllä, sitä voidaan käyttää kitaramusiikkiin, kun alin jousi viritetään drop-virityksellä, jolloin kaksi d:tä jää avoimiksi jousiksi.
K: Sopiiko se puhallinsoittimille?
V: Joillekin aloitteleville puhallinopiskelijoille D-duuri ei ehkä ole kovin hyvä säveltapa, koska se transponoidaan E-duriin, jossa on neljä terävyyttä ja joka voi olla aluksi vaikeampi soittaa; B-duurissa olevia klarinetteja käytetään kuitenkin usein tämän säveltavan musiikin soittamiseen, koska siinä on luultavasti eniten terävyyksiä, jotka voidaan soittaa hyvin tällä instrumentilla.
Kysymys: Millaisena sitä pidettiin barokin aikana?
V: Barokin aikana D-duuri nähtiin "kunnian avaimena", joten monet trumpettikappaleet kirjoitettiin tässä avaimessa, kuten Faschin, Grossin, Molterin (nro 2), Leopold Mozartin, Telemannin (nro 2) ja Giuseppe Torellin konsertot, Corellin, Franceschinin, Purcellin ja Torellin sonaatit sekä Händelin Messiaan "The Trumpet Shall Shall Sound" - ja "Hallelujah"-kuorot.
Etsiä