Sergei Prokofjev – ukrainalais‑syntyinen venäläinen säveltäjä ja pianisti

Prokofjev syntyi sivistyneeseen perheeseen, ja hänen äitinsä tunnisti jo varhain poikansa musiikilliset lahjat. Hänen isänsä oli korkeakoulutettu agronomi, joka johti työnantajansa maatilaa Ukrainan aroilla. Hänen äitinsä soitti poikansa mielestä kohtuullisen hyvin pianoa. Nuori Sergei aloitti säveltämisen hyvin varhain. Yksitoistavuotiaana hän oli kirjoittanut kaksi oopperaa ja sarjan pieniä pianokappaleita, joita hän myöhemmin kutsui "pieniksi pennuiksi". Pian hän kirjoitti musiikkia epätavallisilla tahtilajeilla ja epätavallisilla äänensävyjen muutoksilla.

Prokofjevin muodollinen musiikillinen koulutus alkoi, kun hän alkoi nuorena poikana ottaa opetusta Reinhold Glièreltä. Vuonna 1904 hän lähti opiskelemaan Pietarin konservatorioon. Hän oli loistava oppilas, mutta hän oli usein eri mieltä professoreiden opetustavasta. Hän kyllästyi Rimski-Korsakovin orkestraatiotunteihin ja Liadovin kontrapunktitunteihin, vaikka hän olisi voinut oppia näiltä suurmiehiltä enemmänkin. Hänen tärkeimmät ystävänsä olivat säveltäjät Nikolai Mjaskovski ja Boris Asafjev. Hän näytti heille usein uusimpia pianosävellyksiään, jotka kuulostivat hyvin moderneilta. Monet Pietarin sanomalehtien kriitikot eivät pitäneet hänen musiikistaan, kun taas toiset olivat sitä mieltä, että hän oli erittäin lupaava ja varmasti "futuristi".

Prokofjev vietti kesän 1909 kotona Sontsovkan pienessä venäläisessä maalaiskylässä nykyisessä Ukrainassa, jossa hänen isänsä oli tilanhoitajana. Hän työskenteli tavalla, joka oli hänelle tyypillinen koko hänen elämänsä ajan: hän piti huolellisesti päiväkirjaa 1930-luvun puoliväliin asti, oli erinomainen shakinpelaaja ja kirjailija, ja hän teki jatkuvasti muutoksia useisiin aikaisempiin teoksiinsa. Hän lainasi usein musiikkia yhdestä sävellyksestä ja laittoi sen toiseen tai käytti keskeneräisiä teoksia uusissa sävellyksissä.

Palattuaan Pietariin hän otti pianotunteja Pietarin konservatorion opettajalta Anna Esipovalta. Esipova teki kovasti töitä saadakseen miehen soiton kuriin, vaikka mies ei arvostanut hänen ponnistelujaan. Hän otti myös kapellimestaritunteja Nikolai Tšerepniniltä, joka opetti hänet pitämään myöhäisromanttisista säveltäjistä, kuten Skrjabinista ja Debussysta. Hän kirjoitti itse jonkin verran musiikkia tässä tyylissä, mutta suurin osa hänen tuohon aikaan säveltämästään musiikista kuulosti hyvin karulta ja dissonantilta, ja vaikka hänestä oli tulossa varsin kuuluisa, monet ihmiset vihasivat sitä. Kun Prokofjev lopetti opintonsa konservatoriossa, hän voitti konservatorion parhaan palkinnon (Rubinstein-palkinnon) ensimmäisellä pianokonsertollaan, vaikka tarkastajien oli vaikea olla samaa mieltä, ja Rimski-Korsakov sanoi, että Prokofjev oli "lahjakas mutta epäkypsä".

Prokofjev matkusti Lontooseen, jossa hän tapasi monia kuuluisia ihmisiä, kuten Diagilevin, jolla oli erittäin taitava balettiryhmä Ballets Russes. Säveltäjä Igor Stravinsky oli kirjoittanut balettimusiikkia Diagilevin tanssijoille. Prokofjev rakasti erityisesti Stravinskyn Kevätriittiä, ja se vaikutti hänen musiikkiinsa. Hän kirjoitti Brusilovin romaaniin perustuvan oopperan Peluri, mutta laulajat ja orkesteri eivät ymmärtäneet hänen musiikkiaan eivätkä suostuneet esittämään sitä. Yksi Prokofjevin ensimmäisistä teoksista, joka tuli tunnetuksi kaikkialla maailmassa, oli hänen ensimmäinen sinfoniansa, joka tunnetaan nimellä Klassinen sinfonia. Hän sai musiikin kuulostamaan klassisen ajan säveltäjien, kuten Haydnin, musiikilta. Tämä sinfonia on edelleen hyvin suosittu.

Hän sävelsi musiikin elokuvaan Peter ja susi.

Vuonna 1917 tapahtui Venäjän vallankumous. Maa oli kaoottisessa tilassa, joten Prokofjev lähti Yhdysvaltoihin. Neljä kuukautta kestäneen matkan jälkeen, joka kulki Transsiperian rautatien, Tokion ja San Franciscon kautta, hän saapui New Yorkiin. Ensimmäisen todellisen menestyksensä hän sai yhteyksistään Chicagossa toimivaan Cyrus McCormikiin. Hänen ensimmäinen suuri tilauksensa oli ooppera Rakkaus kolmeen appelsiiniin Chicagon lyyriselle oopperalle. Se oli suosittu Chicagossa, mutta ei New Yorkissa, jossa hän todella halusi tehdä itselleen mainetta. Pian hän matkusti Pariisiin tapaamaan jälleen Diagalevia, jonka hän oli tavannut aiemmin Lontoossa. Hänen ensimmäinen balettinsa tälle oli Ala ja Lolly, josta Diagalev ei pitänyt eikä suostunut esittämään sitä. Tästä baletista tuli myöhemmin Prokofjevin Skytia-sarja. Hänen seuraava balettinsa oli menestyksekkäämpi, The Tale of the Buffoon. Hän kirjoitti myös kolmannen pianokonserttonsa, joka on hänen suosituin pianokonserttonsa. Prokofjev asui välillä neljätoista vuotta Pariisissa, mutta hän lähti usein kiertueille ja esitti teoksiaan pianolla. Vuonna 1928 kantaesitettiin hänen kolmas sinfoniansa, josta suuri osa perustui hänen oopperansa Tulinen enkeli musiikkiin, jota ei koskaan hänen elinaikanaan esitetty kokonaan. 1920-luvun lopulla hänet kutsuttiin takaisin Venäjälle. Vaikka monet neuvostoliittolaiset yrittivät taivutella häntä jäämään sinne, hän päätti jäädä länsimaihin, jossa hänen uransa alkoi olla hyvin menestyksekäs. Vasta vuonna 1936 hän päätti lopulta muuttaa takaisin Venäjälle. Elämä Neuvostoliitossa ei ollut helppoa kaikenlaisille luoville ihmisille, kuten muusikoille, runoilijoille, kirjailijoille ja elokuvantekijöille. Säveltäjien odotettiin kirjoittavan musiikkia, joka tekisi tavalliset ihmiset onnellisiksi ja saisi heidät tuntemaan ylpeyttä maastaan ja kommunistisesta vallankumouksesta. Musiikkia, joka ei tehnyt näin, kutsuttiin "dekadentiksi" tai "formalistiseksi". Monia taiteilijoita rangaistiin, koska he loivat teoksia, jotka eivät vastanneet sosialistipoliitikkojen odotuksia. Prokofjev ei ollut koskaan ollut kiinnostunut politiikasta, ja hän ajatteli, että poliitikot jättäisivät hänet rauhaan, jotta hän voisi kirjoittaa sellaista musiikkia, josta hän piti.

Venäjälle palattuaan Prokofjev asettui Moskovaan. Hän kirjoitti useita lastenkappaleita, muun muassa Pietari ja susi. Häntä pyydettiin säveltämään musiikkia kahteen tärkeään juhlavuoteen: vallankumouksen 20-vuotisjuhlaan ja Pushkinin satavuotisjuhlaan. Hän hoiti tämän musiikin erittäin huolellisesti. Meyerholdin oli tarkoitus ohjata suuri osa hänen sävellyksistään, mutta Meyerhold pidätettiin, kidutettiin ja murhattiin, joten koko hanke jäi toteutumatta. Osaa Pushkinin satavuotisjuhlavuotta varten sävelletystä musiikista käytettiin myöhemmin hänen oopperassaan Sota ja rauha, baletissa Kivikukka ja Sinfonisissa valsseissa. Hän kirjoitti myös erittäin laajan teoksen nimeltä Kantata lokakuun vallankumouksen 20-vuotispäiväksi, jossa käytettiin Marxin, Leninin ja Stalinin sanoja yhteensä 500 esiintyjälle. Musiikki sisälsi realistisia efektejä, kuten laukauksia, konekivääritulta ja sireenejä. Monet kriitikot pitivät musiikkia kuitenkin mauttomana, ja se esitettiin vasta vuonna 1966, kauan Prokofjevin kuoleman jälkeen. Hän yritti miellyttää neuvostoviranomaisia kirjoittamalla "turvallisen" oopperan nimeltä Minä olen työväen poika, mutta poliitikot pysäyttivät sen jo ensimmäisten koe-esiintymisten aikana. Ooppera oli tarkoitus tuottaa Meyerholdin toimesta, mutta sitä ei taaskaan koskaan toteutettu, koska Meyerhold pidätettiin ja teloitettiin.

Toinen maailmansota oli Prokofjeville muutosten aikaa useista syistä. Vuonna 1941 hänen avioliittonsa Lina Lluberan kanssa päättyi, ja hänen uusi elämänkumppaninsa ja myöhempi vaimonsa Mira Mendelsohn saattoi hänet viimeisille vuosilleen. Lina oli ulkomaalainen, ja avioliitto ulkomaalaisten kanssa oli tuolloin laiton (kielletty). Vuonna 1948 hänet pidätettiin, häntä syytettiin vakoilusta ja hänet lähetettiin työleirille. Mira taas oli elänyt koko elämänsä neuvostojärjestelmässä, ja hän tiesi paljon paremmin, miten poliittisesti jännittyneenä aikana selviytyä. Vuonna 1945, pian hänen viidennen sinfoniansa kantaesityksen jälkeen, hän sai aivohalvauksen, josta alkoi huonon terveyden kausi. Hän vietti paljon aikaa poissa Moskovasta, jossa oli vaarallista. Ensimmäiset merkit hänen terveydentilansa heikkenemisestä tulivat Alma-Atassa vuonna 1943, kun hän sai pyörtymiskohtauksen. Hän oli työnarkomaani, ja tämä sekä neuvostojärjestelmän asettamat paineet pakottivat hänet vetäytymään aktiivisesta sosiaalisesta elämästä Moskovassa. Prokofjev asui loppuelämänsä Miran kanssa. Lina vapautettiin työleiriltä Stalinin kuoleman jälkeen. Myöhemmin hän lähti Neuvostoliitosta ja kuoli Lontoossa vuonna 1989.

Sodan aikana Prokofjev sävelsi suuren osan parhaasta musiikistaan. Hän kirjoitti viimeiset pianosonaattinsa sekä työsti oopperoitaan Kihlaus luostarissa Shericanin jälkeen ja Sota ja rauha (joka perustuu Tolstoin romaaniin), kirjoitti elokuvamusiikkia Eisensteinin elokuviin Aleksanteri Nevski ja Iivana Julma ja sävelsi viidennen sinfoniansa. Tämän sinfonian ensiesitys 13. tammikuuta 1945 oli viimeinen kerta, kun hän johti julkisesti. Hän vietti loppuelämänsä maalla Moskovasta länteen sijaitsevassa talossa, vaikka viimeiset talvet hän asuikin Moskovassa lähellä lääkäreitään. Näinäkään viimeisinä vuosinaan hän ei saanut rauhaa. Stalinin hirmuhallinnolla oli vakavia vaikutuksia kaikkiin neuvostotaiteilijoihin. Vuonna 1948 kommunistisen puolueen komitea puhui useita neuvostosäveltäjiä, myös Prokofjevia, vastaan. He sanoivat, että hänen musiikkinsa oli "formalistista" ja "vierasta" neuvostokansalle. Hänen oopperaansa "Sota ja rauha" ei saanut esittää, koska se ei ollut tarpeeksi lyyrinen eikä isänmaallinen. Hänen viimeisinä vuosinaan kirjoittamansa teokset olivat enimmäkseen sellaisia, jotka poliitikot virallisesti hyväksyivät. Hänen viimeinen suuri teoksensa tältä kaudelta on Sinfonia-konsertto sellolle ja orkesterille, jossa käytettiin paljon epäonnistuneen Sellosonaatin musiikkia ja jota uudistettiin huomattavasti sellisti Mstislav Rostropovitšin avustuksella.

Prokofjev kuoli aivoverenvuotoon 5. maaliskuuta 1953. Hänen kuolemaansa ei juurikaan mainittu lehdissä, koska diktaattori Josef Stalin kuoli samana päivänä.