B-molli on molliasteikko, joka perustuu B:hen. Harmoninen molli nostaa A:n A♯:ksi. Sen sävellajissa on kaksi terävyyttä.

Sen suhteellinen duuri on D-duuri, ja sen rinnakkainen duuri on B-duuri.

Barokin aikana ihmiset ajattelivat, että h-molli oli passiivisen kärsimyksen avain. Christian Friedrich Daniel Schubart (1739-1791) sanoi, että se oli sävellaji, jossa valitetaan lempeästi ja hiljaa, mikä sopii yhteen Bachin käyttämän sävellajin kanssa Johanneksen passiossa. Beethovenin aikaan h-molli oli muuttunut ihmisten mielissä: Francesco Galeazzi kirjoitti, että h-molli ei sopinut hyvän maun mukaiseen musiikkiin, ja Beethoven leimasi eräässä luonnoskirjassaan h-mollin melodisen idean "mustaksi avaimeksi". Sointua käytettiin tunnetusti Pink Floydin vuoden 1979 hitissä "Comfortably Numb" ensimmäisenä sointuna. Rodrigon Concierto de Aranjuezin toinen osa, yksi kuuluisimmista klassisen kitaran sävellyksistä, on h-molli.

Sitä käytetään yleisesti rockissa, folkissa, kantrissa ja muissa kitaristipohjaisissa tyyleissä, koska kitara on luonnostaan viritetty niin että monet avoimet sävelet ja tavalliset sointumuodot istuvat hyvin h-mollin ja sen suhteellisen duurin käsittelyyn.

Skaala ja sävellajimerkintä

Usein suomeksi käytetään merkintää h-molli (sama kuin englanniksi B minor). Luonnollinen h-molli (B natural minor) sisältää sävelet:

  • Luonnollinen molli: B – C♯ – D – E – F♯ – G – A – B
  • Harmoninen molli: B – C♯ – D – E – F♯ – G – A♯ – B (A nostetaan A♯:ksi)
  • Melodinen molli: nouseva: B – C♯ – D – E – F♯ – G♯ – A♯ – B; laskeva: yleensä luonnollinen molli (B – A – G – F♯ – E – D – C♯ – B)

Asteikossa on kaksi etumerkkiä: F♯ ja C♯.

Soinnut ja tyypilliset etenemiset

H-mollin perussoinnut (kolmisoinnut) luonnollisessa mollissa ovat esimerkiksi:

  • i = Bm (B–D–F♯)
  • ii° = C♯dim (C♯–E–G)
  • III = D (D–F♯–A)
  • iv = Em (E–G–B)
  • v = F♯m (F♯–A–C♯) (usein suurena V = F♯–A♯–C♯ käytetään johtosävettä)
  • VI = G (G–B–D)
  • VII = A (A–C♯–E)

Tyypillisiä ja soinnillisesti vahvoja kulkuja ovat esimerkiksi:

  • i – VII – VI – V (Bm – A – G – F♯) — yleinen rock-/pop-kulku
  • i – iv – V – i (Bm – Em – F♯/F♯maj – Bm) — klassinen mollin käsittely johtosävytteellä
  • i – III – VII – iv (Bm – D – A – Em) — melodinen ja laulettu eteneminen

Historiallinen ja tunneilmaisu

Kuten alkuperäisessä tekstissä mainitaan, eri aikakaudet ovat liittäneet h-molliin erilaisia merkityksiä: barokissa ja klassismin aikana sitä pidettiin usein vakavana, synkkänä tai kaipaavana sävellajina. Schubartin kuvaus "lempeästi ja hiljaa valittamisesta" kuvastaa sen konsonanttia mutta melankolista luonnetta. Myöhemmät säveltäjät, kuten Beethoven, saattoivat liittää siihen raskaampia tai ristiriitaisempia tunnesävyjä.

Klassisia ja populaarimusiikin esimerkkejä

H-molli esiintyy monissa tunnetuissa teoksissa ja-pop/rock-kappaleissa. Alkuperäisessä tekstissä mainitut esimerkit, kuten Pink Floydin "Comfortably Numb" ja Rodrigon Concierto de Aranjuezin toinen osa, havainnollistavat laajaa käyttöä populaarista klassiseen. Myös monet Bachin, Beethovenin ja myöhempien säveltäjien teokset hyödyntävät h-mollin erityislaatuisia ilmeitä.

Kitara ja käytännön soveltaminen

H-molli on kitaralle kätevä sävellaji monesta syystä: siinä on paljon tuttuja sormituksia barre-soinneille ja monet standarditangentin avoimet muunnelmat toimivat hyvin suhteisen duurin D:n kanssa. Usein kitaristit käyttävät myös capo:a tai avoimia sointuja helpottaakseen soittamista ja saavuttaakseen tietyn värin. H-molli sopii hyvin sekä sähkökitarapohjaiseen rockiin että akustiseen folk- ja kantrimusiikkiin.

Vinkkejä säveltäjälle ja sovittajalle

  • Käytä harmonista mollia, kun haluat selkeän johtosävelen (A♯) kohti perussäveltä B: tä.
  • Melodista mollia kannattaa hyödyntää nousevissa melodioissa antamaan enemmän konsonanssia ja asteikkoa laajentavaa väriä.
  • Yhdistä usein h-mollin tummaan värimaailmaan kirkkaampia duurisointuja (esim. D tai G) kontrastin luomiseksi.

Yhteenvetona: h-molli (B minor) on monipuolinen, tunnelmallinen sävellaji, jolla on pitkä historia sekä klassisessa että populaarimusiikissa. Sen kaksi terävyyttä, harmonisen mollin johtosävel ja soinnuissa esiintyvä kontrasti tekevät siitä erinomaisen valinnan sekä melankolisiin että dramaattisiin ilmaisuihin.