Dualismi tarkoittaa yleisesti ajatusta siitä, että jokin ilmiö tai kokonaisuus jakautuu kahteen erilliseen ja perusluonteeltaan erilaiseen osaan. Se voi koskea esineitä, käsityksiä tai koko maailmaa. Esimerkiksi tämä ajatus voi olla ajatus tai myös systemaattisempi teoria, jonka mukaan kahtiajako on perimmäinen tapa ymmärtää jotakin. Vastakohtina ovat monismiksi kutsuttu näkemys (jolloin kaikkea pidetään yhtenä kokonaisuutena) ja pluralismiksi kutsuttu näkemys (jossa todellisuus koostuu useammista kuin kahdesta perusosasta).

Filosofiassa dualismi esiintyy useissa eri merkityksissä. Seuraavassa on tärkeimmät ja yleisimmin käsitellyt muodot sekä niihin liittyviä ongelmia ja näkökulmia.

  • Mielenfilosofiassa dualismi tarkoittaa usein sitä, että mieli ja ruumis (tai aivot ja fyysinen keho) ovat perusluonteeltaan eri asioita. Tämän muodon tunnetuin edustaja on niin sanottu substanssidualismi, jonka klassinen muoto liitetään usein RenéDescartesiin: ajattelun ja pituuden (res cogitans ja res extensa) katsotaan edustavan kahta eri olemisluokkaa. Nykyfilosofiassa erotetaan tarkemmin muun muassa:
    • Substanssidualismi – mieli on erillinen, ei-fyysinen substanssi.
    • Ominaisuusdualismi – on olemassa vain yksi substanssi (esim. aineellinen), mutta sillä on sekä fyysisiä että ei-fyysisiä ominaisuuksia (kuten subjektiivinen tuntokokemus, qualia).
    • Interactionismi – mielellä ja ruumiilla on vuorovaikutus, vaikka ne olisivat erillisiä (tähän liittyy klassinen vuorovaikutuksen selitysongelma: miten ei-fyysinen vaikuttaisi fyysiseen maailmaan?).
    • Epifenomenalismi – mielen tapahtumat ovat seurausta aivotoiminnasta, mutta mieli ei vaikuta aineeseen.
    • Parallelismi ja esiaseteltu harmonia – mielen ja ruumiin tapahtumat kulkevat rinnakkain ilman suoraa syy-seuraussuhdetta (Leibnizin kaltainen ajatus).
    Dualismia puolustetaan usein vedoten subjektiivisen kokemuksen (tuntokokemusten, tietoisuuden laadun) erityisyyteen, vapaaseen tahtoon tai uskonnollisiin sielukäsityksiin. Kritiikki taas korostaa tieteellisiä selityksiä, neurotieteen näyttöä aivoprosessien merkityksestä mielikokemuksille sekä metodologista säästäväisyyttä (Occamin partaveitsi). Keskeinen filosofinen ongelma on selittää, miten kaksi eri perusluokkaa voisivat liittyä toisiinsa tai vaikuttaa toisiinsa.
  • Epistemologiassa dualismi tarkoittaa usein eroa tiedon subjektiivisen näkökulman ja ulkoisen maailman välillä. Tällainen dualismi korostaa jonkinlaista "esteettä" tai kuilua, joka jakaa maailman henkilön näkökulmasta "minuun" ja "maailmaan". Tämä on lähellä kartesiolaisen skeptisen perinteen kysymyksiä: mitä voimme varmasti tietää omista aistihavainnoistamme ja siitä, mikä on niiden ulkopuolella? Esimerkiksi emme voi pelkän näkemisen perusteella tietää, että esineet koostuvat monista atomeista, tai että emme ole aivoja, jotka ovat vain simuloitu virtuaalitilassa (ajatukset kuten "aivot astiassa" tai "brain in a vat" kuuluvat tälle kentälle). Epistemologinen dualismi voi johtaa muihin filosofisiin ongelmiin, kuten muiden mielten ongelmaan ja perusteettoman skepsiksen uhkaan.
    Vastakkaisena näkemyksenä toimii erilaiset muodot ei-dualismista tiedonfilosofiaa, esimerkiksi suorarealismin ja naturalismin kannat: ihminen nähdään osana maailmaa, tiedon ja maailman välillä ei ole metaphysically umpeutuvaa kuilua, ja aistihavainnot sekä tieteellinen menetelmä antavat perustellun pääsyn maailmaan.

Dualismi esiintyy myös arkipuheessa ja terveen järjen tasolla. Monet ihmiset ajattelevat luonnostaan, että jotkin asiat ovat jyrkästi kahtia jaettavissa: esim. hyvää ja pahaa, kuumaa ja kylmää, minun tavarani ja toisen. Tällainen kaksijakoisuus voi auttaa tekemään selkeitä päätöksiä, mutta se myös yksinkertaistaa todellisuutta; usein ilmiöt muodostavat jatkumon, ja välitilat ovat merkityksellisiä.

Lyhyesti historiasta ja nykyajasta: dualismin perinteitä on monissa filosofiassa. Klassinen länsimainen esimerkki on Platonin ja myöhemmin kartesiolaisen traditio, joissa ruumiin ja sielun tai mielen ero on ollut keskeinen teema. Monistit, kuten Spinoza, vastustivat tätä jakoa pyrkien yhdistämään kaiken yhdeksi substanssiksi. Nykyfilosofiassa keskustelu jatkuu: toisaalta neurotiede ja kognitiotiede selittävät yhä enemmän mielenilmiöitä aivoprosesseina, toisaalta tietoisuuden subjektiivinen puoli ja "hard problem of consciousness" pitävät dualismia ja sen vaihtoehtoja filosofisen keskustelun keskiössä. Dualismin pohdinta koskettaa myös etiikkaa, uskontoa, psykologian ja tekoälyn tutkimusta, koska se vaikuttaa käsitykseen vastuusta, persoonallisuudesta ja siitä, mitä tietoisuus todella on.