Ekumeeninen kirkolliskokous (myös yleinen kirkolliskokous) on koko maailman kirkon piispojen yhteinen kokous, joka kokoontuu käsittelemään kirkon oppiin, yksimielisyyteen ja käytäntöön liittyviä ratkaisevan tärkeitä kysymyksiä. Tavoitteena on selvittää opillisia erimielisyyksiä, laatia yhteisiä kannanottoja, vahvistaa kirkollista kuria sekä antaa määräyksiä jumalanpalveluksesta ja kirkon elämästä yleisesti.
Sana tulee kreikan kielen sanasta "Οικουμένη", joka tarkoittaa "asuttu" tai "maailma". Alun perin termi liitettiin Rooman valtakunnan alueeseen, koska Rooman keisarit kutsuivat koolle varhaisia kirkollisia neuvostoja. Myöhemmin sana vakiintui merkitykseen "maailmanlaajuinen" tai "yleinen" kuvaamaan kokouksia, joiden päätökset oli tarkoitettu koko kristikunnan käyttöön.
Mitä ekumeeninen kirkolliskokous tekee ja päättää?
- Opilliset ratkaisut: kirkolliskokoukset ratkaisevat keskeisiä oppikysymyksiä, esimerkiksi Kristuksen persoonaan ja jumaluuteen liittyviä kysymyksiä (esim. Nikean konsiili 325, Khalkedon 451).
- Lausunnot ja tunnustukset: monet kokoukset ovat laatineet uskontunnustuksia ja kirkoncanoneja, joita seurataan kirkoissa edelleen.
- Kuri ja järjestys: kokoukset antavat määräyksiä kirkollisesta kurista, piispain toimivallasta ja liturgisista käytänteistä.
- Yhtenäisyyden ylläpito: kokousten tarkoituksena on torjua harhaoppeja ja edistää kirkon yhteyttä eri alueilla toimivien seurakuntien ja piispojen välillä.
Historia ja esimerkkejä
Varhaiskirkon merkittävimmät ekumeeniset kokoukset pidettiin usein roomalais‑byzanttilaisessa kontekstissa, ja keisari tai muu korkea viranomainen kutsui niitä koolle. Tunnetuimpia ovat Nikea (325) ja Konstantinopoli (381), joiden yhteydessä muotoutui mm. Nikean uskontunnustus. Myöhemmin kirkon historian aikana suuri osa opinmuodostuksesta ja kanonien laatimisesta tapahtui ekumeenisissa kokouksissa.
Käytännössä eri kristilliset traditiot suhtautuvat ekumeenisiin kirkolliskokouksiin eri tavoin: katolinen kirkko katsoo tunnustavansa 21 ekumeenista kirkolliskokousta, itäiset ortodoksiset kirkot pitävät usein ekumeenisina erityisesti ns. seitsemää ensimmäistä konsiilia, ja monissa protestanttisissa kirkoissa arvostetaan erityisesti varhaiskirkon konsiilien opetuksia.
Kuka voi kutsua koolle ja miten päätökset hyväksytään?
Varhaiskirkossa maalliset vallanpitäjät, erityisesti keisari, kutsuivat usein kokoukset koolle. Keskiajalla ja uuden ajan alussa paavit ja kirkolliset johtajat kutsuivat kokouksia. Ortodoksisessa kontekstissa pan‑ortodoksinen kokous edellyttää laajaa piispaedustusta eri paikalliskirkoista. Usein päätösten ekumeeninen luonne riippuu myös siitä, miten laajasti eri kirkot ja piispat lopulta hyväksyvät kokouksen päätökset—eli reception‑periaatteesta: päätöksen ekumeenisuus syntyy myös sen vastaanotosta kirkon elämässä.
Mikä on ekumeenisen kirkolliskokouksen merkitys nykypäivänä?
Ekumeenisten kirkolliskokousten perintö näkyy yhä kirkon opin ja käytännön perustana: monien tunnustusten, kirkkolakien ja liturgisten käytäntöjen taustalla on konsiilien päätöksiä. Nykyaikana laajojen kansainvälisten kirkollisten kokoontumisten järjestäminen on monimutkaisempaa siksi, että kristikunta on hajanaisempi ja eri traditiot painottavat eri kriteerejä. Silti pan‑kristillinen keskustelu, yhteisten lausuntojen laatiminen ja tapaamiset kirkkohallinnon johtajien välillä ovat jatkossakin merkittävässä roolissa ekumeenisessa työssä ja kirkkojen välisessä dialogissa.
Yhteenveto: Ekumeeninen kirkolliskokous on historiallisesti ja opillisesti erittäin tärkeä kanava kirkon yhtenäisyyden ja oppidefinienssien muodostamisessa. Vaikka eri kirkkokunnat painottavat kokousten tuloksien merkitystä eri tavalla, niiden vaikutus kristinuskon kehitykseen on kiistaton.
