Ensimmäinen Nikean kirkolliskokous pidettiin Nikeassa, Bithyniassa vuonna 325. Nicaia on nykyisen Iznikin kaupunki Turkissa. Rooman keisari Konstantinus I kutsui Rooman valtakunnan piispat koolle varhaiskristillisen kirkon ensimmäiseen ekumeeniseen konferenssiin. Sen tärkeimpänä tuloksena oli ensimmäinen yhtenäinen kristillinen oppi, jota kutsutaan Nikean uskontunnustukseksi.
Kokoukseen osallistui itäisen ja läntisen kirkon edustajia — lähteet mainitsevat tyypillisesti noin 300–320 piispan olleen läsnä, mutta tarkat lukumäärät vaihtelevat. Kokouksen keskeinen tausta oli teologinen kiista Kristuksen luonnosta, erityisesti presbyterin Ariuksen opetus, jonka mukaan Poika (Logos) oli luotu ja siten ei täysin samaluontoinen Jumalan kanssa. Nikeassa vastaväittelyn kärkinimiä olivat esimerkiksi Aleksandrian piispa Alexander ja hänen piispoikseen myöhemmin tullut Athanasius, kun taas Ariuksen kannattajia edusti muun muassa Eusebios Nikomediasta.
Uskontunnustus ja teologinen ratkaisu
Kokouksen merkittävin tulos oli uskontunnustuksen laatiminen, joka torjui ariolaisuuden keskeiset väitteet ja korosti Poikaa olevan yhtä olemusta Isän kanssa. Keskeinen termi tuli olemaan kreikankielinen homoousios ("samanlainen olemus" tai "samasta olemuksesta"), jolla ilmaistiin Kristuksen teo- ja olemusyhtäläisyys Jumalan kanssa. Tämä uskontunnustus muodostui pohjaksi myöhemmälle kristilliselle opille kolminaisuudesta ja Kristuksen jumaluudesta.
Muut päätökset ja kirkollinen säätely
Kokous hyväksyi myös lukuisia käytännöllisiä määräyksiä eli niin sanottuja kanooneja (erilaisissa lähteissä mainittu yhteensä 20 kannonia), jotka koskivat muun muassa piispojen ja papiston oikeuksia, kirkollista kuria sekä liturgisia käytäntöjä. Eräs tärkeä päätös oli myös Kristuksen ylösnousemuksen juhlan, pääsiäisen, ajankohdan ratkaiseminen riippumattomaksi juutalaisen pesahin ajoituksesta; tästä seurasi pyrkimys yhtenäiseen laskutapaan (computus).
Konstantinus I:n rooli
Konstantinus kutsui kokouksen ja pyrki edistämään kirkon yhtenäisyyttä poliittisena ja yhteiskunnallisena tavoitteena valtakunnan vakauden turvaamiseksi. Vaikka hän ei ollut kirkollinen oppiasiantuntija eikä allekirjoittanut uskonnollisia tekstejä papeille kuuluvalta paikalta, hän osallistui kokoukseen neuvotellen ja ohjaten keskusteluja. Nikean kokous merkitsi myös uudenlaista suhdetta kirkon ja valtion välillä: keisari asettui vahvasti kirkollisten riitojen sovittelijan ja suojelijan rooliin, mikä vaikutti myöhempiin kirkko–valtiokäytäntöihin.
Seuraukset ja perintö
Nikean uskontunnustus jäi keskeiseksi kristilliseksi julistukseksi, mutta se muotoutui vielä myöhemmin: vuoden 381 Konstantinopolin I kirkolliskokouksessa uskonnollinen kieli ja painotukset laajenivat, ja nykyään käytetty muoto tunnetaan usein nimellä Nikea–Konstantinopol (Nikean) uskontunnustus. Arianismi ei kuitenkaan katkaissut olemassaoloaan heti; opillisia kiistoja ja poliittista vaihtelua seurasi, ja Ariuksen kannattajia tuomittiin tai armahdettiin eri aikoina.
Yleisemmin Nikean kirkolliskokous loi precedentin, jonka mukaan ekumeeniset kirkolliskokoukset voivat säätää oppia ja kirkollista järjestystä koskevia julistuksia. Se vahvisti käsitystä yhtenäisestä dogmaattisesta perustasta koko kristikunnalle ja vaikutti merkittävästi kristilliseen teologiaan, liturgiaan sekä kirkon ja valtion suhteeseen vuosisadoiksi eteenpäin.
