Falstaff on Giuseppe Verdin italialainen kolminäytöksinen ooppera Arrigo Boiton libreton pohjalta, joka perustuu William Shakespearen teokseen The Merry Wives of Windsor. Se kantaesitettiin Milanossa 9. helmikuuta 1893. Se on Verdin viimeinen ooppera ja ehkä suurin mestariteos, jonka hän sävelsi 80-vuotiaana, ja vasta toinen komedia hänen vuonna 1840 tekemänsä Un giorno di regno -yrityksen jälkeen.

Juoni lyhyesti

Oopperan keskiössä on vanha ritari Sir John Falstaff, joka yrittää vietellä kahta Windsorissa asuvaa rouvaa, Alice Fordia ja Meg Pagea, toivoen saavansa rahallista etua. Rouvat kuitenkin huomaavat juonen ja päättävät kostaa pilkkaamalla Falstaffia monin kekseliäin kepposin. Samalla sivujuonena kulkee Fordin mustasukkaisuus sekä nuoren Fentonin ja Nannettan rakkaustarina. Koomiset käänteet huipentuvat monimutkaisiin naamioitumisiin ja pitkään loppukohtaukseen, jossa häväisty Falstaff lopulta hyväksyy kohtalonsa ja saa anteeksi — teos päättyy vilkkaaseen, kontrapunktista kudottuun loppuensembleen.

Libretto ja sävellys

Arrigo Boiton libreto käyttää Shakespeare-lähdettä vapaasti: pääpaino on The Merry Wives of Windsor -näytelmässä, mutta Boito ja Verdi lainaavat myös kohtauksia Falstaffin hahmon varhaisemmista esiintymisistä Shakespearen Henry IV -näytelmissä. Verdi ja Boito työskentelivät tiiviisti yhdessä; Boito oli paitsi librettisti myös merkittävä kulttuurivaikuttaja, joka auttoi Verdiä uudistamaan ilmaisuaan myöhemmissä oopperoissaan.

Musiikillisesti Falstaff erottuu Verdin aiemmasta tuotannosta: se on enemmän kauttaaltaan sävelletty, vähemmän perinteisten da capo -aarioiden varassa ja korostaa jatkuvaa dramaattista kehitystä, kompleksisia kuoro- ja ensemble-rakenteita sekä hienostunutta orkesterinkäsittelyä. Verdi käyttää kontrapunktia, motiiveja ja oivaltavaa instrumentaatiota luodakseen nopeaa koomista rytmiä ja samalla herkkiä, lyyrisiä hetkiä.

Ensiesitys ja vastaanotto

Falstaffin kantaesitys La Scalassa oli suuri menestys. Johtajana oli nuori Arturo Toscanini, jonka taitava johdatus ja teoksen uudenlaisen ilmaisun tulkinta herättivät laajaa huomiota. Kritiikki ja yleisö ottivat teoksen pääosin innostuneesti vastaan: moni arvosteli sen aiempaa soinnillista ja harmonista kieltä, mutta teos noteerattiin nopeasti Verdin myöhäiskauden mestariteokseksi.

Merkitys ja perintö

Falstaff nähdään usein yhtenä myöhäisen italialaisen oopperan huipentumana ja merkittävänä esimerkkinä siitä, miten kansallista perinnettä voidaan yhdistää moderniin sävelkieleen. Se on säilyttänyt asemansa vakionaatin ohjelmistossa ja sitä pidetään yleisesti yhtenä Verdin kypsimmistä ja nokkelimmista töistä — oopperana, joka yhdistää huumorin, inhimillisyyden ja syvällisen musiikillisen nerokkuuden.