Kotihiiri (Mus musculus) on yksi Mus-suvun lajeista. Usein sitä kutsutaan vain hiireksi. Se on pieni jyrsijä. Suurimmassa osassa maailmaa ne elävät lähellä ihmistä. Laboratoriohiiret ovat kotihiirien lajeja, ja ne ovat eräitä tärkeimpiä eliöitä, joita käytetään biologian ja lääketieteen tutkimuksessa. Ne ovat yleisimmin kokeissa käytetty laboratorionisäkäs.

 

Ulkonäkö ja koko

Kotihiiri on pienikokoinen: ruumiin pituus vaihtelee yleisesti noin 6–10 cm ja häntä on usein lähes yhtä pitkä kuin vartalo. Aikuinen yksilö painaa tyypillisesti 12–30 grammaa. Turkki on yleensä harmaanruskea tai harmaa, vatsapuoli vaaleampi. Korvat ovat pyöreät ja suhteellisen suuret, silmät tummat. Kotihiiren kuulo ja hajuaisti ovat hyvin kehittyneet, näkö heikompi erityisesti päivänvalossa.

Levinneisyys ja elinympäristö

Kotihiiri on levinnyt laajasti ympäri maailmaa ja on erityisen yleinen asutuksen läheisyydessä. Se viihtyy rakennuksissa, varastoissa, maatiloilla ja maaseudulla, mutta löytyy myös luonnonalueilta. Lähes kaikkialla ihmisen läsnäollessa ne hyödyntävät ihmisravintoa ja suojaisia pesäpaikkoja.

Käyttäytyminen ja lisääntyminen

  • Yöaktiivisuus: Kotihiiret ovat enimmäkseen yö- ja hämäräaktiivisia, vaikkakin ne voivat olla liikkeellä myös päivällä, jos ruokaa on helposti saatavilla.
  • Sosiaalisuus: Ne voivat elää pienissä ryhmissä; sosiaalinen käyttäytyminen riippuu kannasta ja olosuhteista.
  • Lisääntyminen: Lisääntyminen on nopeaa: tiineysaika on noin 19–21 päivää ja pesueessa voi olla tyypillisesti 3–14 poikasta. Naaras voi tulla uudelleen tiineeksi hyvin pian, joten kannan kasvu voi olla nopeaa suotuisissa oloissa.

Ravinto ja ruokavalio

Kotihiiret ovat kaikkiruokaisia. Ne syövät siemeniä, viljaa, hedelmiä, hyönteisiä ja ihmisen ruokajäämiä. Ruokavalio vaihtelee vuodenajan ja saatavuuden mukaan.

Elinkaari ja luonnolliset viholliset

Villi kotihiiri elää yleensä vain vuoden tai kaksi, petojen saalistuksen, sairauksien ja ravinnonpuutteen vuoksi. Koti- tai laboratorio-olosuhteissa elinikä voi olla pidempi (keskimäärin 2–3 vuotta). Tärkeitä petoja ovat kissat, pöllöt, muut petolinnut, käärmeet ja pienemmät petoeläimet.

Merkitys ihmiselle

  • Tutkimus: Laboratoriohiiret ovat keskeisiä biologian ja lääketieteen tutkimuksessa. Niistä on saatavilla monia puhdaslinjaisia ja geneettisesti muunneltuja kantoja, mikä tekee niistä arvokkaita malleja esimerkiksi perinnöllisyyden, sairauksien ja lääketutkimuksen tutkimuksissa.
  • Lemmikkinä: Kotihiiret voivat olla ihmisen hoidossa pieniä lemmikkejä. Ne vaativat sopivan häkin, ruokavalion ja virikkeitä, ja niiden hoidossa on huomioitava lajinomaiset tarpeet.
  • Pestinä ja tautien kantajana: Kotihiiret voivat aiheuttaa vahinkoa varastoille, rakennuksille ja sähköjohdoille. Ne voivat myös kantaa ja levittää taudinaiheuttajia; tunnettuja zoonooseihin liittyviä riskejä ovat esimerkiksi lymfosytäärinen koriomeningiitti (LCMV) ja bakteeriperäiset infektiot kuten Salmonella. Rodenttien kautta voi levitä myös ulkoloisia (punkit, kirput, täit), jotka voivat välittää tauteja.

Hallinta ja eettiset näkökohdat

Pihan tai rakennuksen hiiri-invaasion ehkäisy perustuu ennaltaehkäisyyn: ruokajätteiden ja ruokavarastojen suojaamiseen, mahdollisten kulkureittien tiivistämiseen ja pesäpaikkojen poistamiseen. Torjuntamenetelmien valinnassa on hyvä huomioida ympäristö- ja eläinsuojelunäkökohtia; myrkkyjen käyttö voi aiheuttaa sivuvaikutuksia ja sekundaarimyrkytyksiä, joten ammattiapua ja vastuullisia menetelmiä suositellaan.

Laboratoriohiiret ja tutkimuksen etiikka

Laboratoriokäytössä kotihiiriin liittyy tarkat eettiset ja lainsäädännölliset vaatimukset. Tutkimukset suunnitellaan usein niin, että eläinten käyttö on perusteltua ja niille aiheutettava haitta on mahdollisimman vähäinen. Vaihtoehtoja elävässä eläimessä tehtävälle kokeelle pyritään aina harkitsemaan.

Säilyminen ja suojelu

Kotihiiri on yleinen ja laajalle levinnyt laji, eikä se ole uhanalainen. Sen runsaslukuisuus liittyy tiiviisti ihmisen asutukseen ja saatavilla olevaan ruokaan.

Kotihiiri on pieni mutta monipuolinen eläin: se on ihmisen läheisyydessä sopeutunut selviytyjä, merkittävä tutkimuskohde ja samalla joskus ongelmallinen tuholainen. Ymmärtäminen sen biologiasta ja käyttäytymisestä auttaa sekä torjunnassa että siitä huolehtimisessa lemmikkinä tai tutkimustyössä.