Irlanninhirvi

Kuvaus

Megaloceros giganteus ilmestyi ensimmäisen kerran noin 400 000 vuotta sitten. Se oli noin 2,1 metriä korkea olkapäistä, ja sillä oli kaikkien tunnettujen hirvieläinten suurimmat sarvet (enimmillään 3,65 metriä kärjestä kärkeen, ja se painoi jopa 40 kiloa).

Irlanninhirvi vastasi ruumiinkooltaan elossa olevan hirven alalajin (Alces alces gigas) suurinta tunnettua hirveä. Irlanninhirvi saavutti noin 450-600 kg:n massan, ja suuret yksilöt painoivat 700 kg tai enemmän, mikä vastaa suunnilleen Alaskan hirven massaa. Dublinin luonnonhistoriallisessa museossa on merkittävä kokoelma M. giganteuksen luurankoja.

Sarvien koon kehitys

Irlanninhirven sarvien koko on erikoinen, ja niiden kehityksestä on esitetty useita teorioita. Yhden teorian mukaan sarvien koko kasvoi jatkuvan ja voimakkaan seksuaalisen valinnan seurauksena, koska urokset käyttivät niitä taistelussa naaraiden saamiseksi. On myös esitetty, että niistä tuli lopulta niin kookkaita, etteivät irlanninhirvet pystyneet jatkamaan tavanomaista elämäänsä, ja siksi ne kuolivat sukupuuttoon. Tämä on yksinkertaisesti hölynpölyä, koska mikään laji ei selviä niin kauan, jos se ei ole tehokas elinympäristössään. Myös monet muut pleistoseenin megaeläimet kuolivat sukupuuttoon muutaman tuhannen vuoden kuluessa jääkauden päättymisestä. Irlanninhirvi ei ole tässä suhteessa erilainen.

Suurempien hirvieläinten sarvet ovat enemmän kuin suhteellisesti suuremmat. Tämä johtuu allometriasta eli kehon koon ja sarvien koon erilaisesta kasvuvauhdista kehityksen aikana. Tämä viittaa siihen, että lajin esi-isien sarvet olivat jo alun perin suuret. Gould päätteli, että suuri sarvien koko ja niiden sijainti kallossa oli hyvin pitkälti sukupuolisen valinnan ylläpitämää. Vaikka ne soveltuivat huonosti urosten väliseen taisteluun, ne olivat ihanteelliset kilpailijoiden pelotteluun tai naaraiden vaikuttamiseen. Toisin kuin muiden hirvieläinten, M. giganteuksen ei tarvinnut edes kääntää päätään esitelläkseen sarviaan parhaalla mahdollisella tavalla, vaan se pystyi tekemään sen yksinkertaisesti katsomalla suoraan eteenpäin.

Extinction

Jääkauden megafaunan sukupuuttoon kuolemisesta on kahdenlaisia teorioita. Toisen mukaan ilmastonmuutos oli ensisijainen, toisen mukaan ihmisen harjoittama metsästys oli ensisijainen. Todennäköisesti molemmat syyt vaikuttivat asiaan.

Sarvien muodostumiseen tarvitaan suuria määriä kalsium- ja fosfaattiyhdisteitä, ja siksi irlanninhirven massiiviset rakenteet edellyttävät suuria määriä näitä mineraaleja. Urokset (ja uroshirvet yleensä) tyydyttivät tämän tarpeen osittain luustostaan ja täydensivät niitä ravintokasveista sarvien kasvamisen jälkeen tai ottivat ravinteet takaisin poisheitetyistä sarvista (kuten nykyisillä hirvieläimillä on havaittu). Näin ollen jättiläishirvet kärsivät sarvien kasvuvaiheessa osteoporoosin kaltaisesta tilasta.

Kun ilmasto muuttui viimeisen jääkauden lopulla, myös eläimen elinympäristön kasvillisuus muuttui. Pohjois-Siperiassa sijaitsevassa viimeisimmässä M. giganteus -yksilössä, joka on ajoitettu 8 000 vuoden taakse - reilusti viimeisen jääkauden päättymisen jälkeen - ei kuitenkaan ole merkkejä ravinnekuormituksesta. Ne ovat peräisin alueelta, jossa vallitsee mannerilmasto ja jossa ehdotettuja kasvillisuuden muutoksia ei ollut (vielä) tapahtunut.

Irlanninhirven paikallispopulaatioiden katoaminen ei ole yllättävää, koska ilmaston lämmetessä ne erottuivat toisistaan veden välityksellä. Tilanne on epäselvempi Euraasian mantereella Uralin itäpuolella elävien irlanninhirvien osalta. Ihmisten läsnäolo jokien varrella ja elinympäristön laadun hidas heikkeneminen ylänköalueilla asettivat viimeiset irlanninsirvieläimet valinnanvaraan joko hyvän elinympäristön, mutta huomattavan metsästyspaineen, tai ihmisten yleisen poissaolon epäoptimaalisessa elinympäristössä.