Acanthostega

Kuvaus

Acanthostegalla oli kummassakin kädessä kahdeksan sormea, jotka oli yhdistetty verkolla, ja takajalkojen kuusi sormea. Sillä ei ollut ranteita, jotka olisivat tukeneet eläimen painoa maalla. Acanthostegalla oli myös huomattavan kalamaiset olkapäät ja eturaajat. Acanthostegan etujalkaterä ei kyynärpäästä pystynyt taipumaan eteenpäin, joten se ei pystynyt kantamaan kehon koko painoa. Se soveltui melontaan tai vesikasveista kiinnipitämiseen. Eläimellä oli keuhkot, mutta sen kylkiluut olivat liian lyhyet tukemaan rintaonteloa veden ulkopuolella. Eläimellä oli kidukset, jotka olivat sisäiset ja peitteiset kuten kaloilla, eivät ulkoiset ja paljaat kuten joillakin nykyaikaisilla sammakkoeläimillä.

"Tämä eläin, joka on selvästi tetrapodi, oli ensisijaisesti vesieläin, jonka välittömät edeltäjät olivat lähinnä kaloja, jotka eivät koskaan poistuneet vedestä. Löytö pakotti tutkijat miettimään uudelleen, missä järjestyksessä luurangon keskeiset muutokset tapahtuivat. Sen sijaan, että Eusthenopteronin kaltainen olento olisi ryöminyt maalle ja saanut sitten jalat ja jalkaterät, kuten Romer esitti, uudet fossiilit osoittivat, että tetrapodit kehittivät nämä ominaisuudet ollessaan vielä vesieläimiä ja ottivat ne vasta myöhemmin käyttöönsä kävelyä varten."

Acanthostegan lantiovyötäröstä tuli painoa kantava rakenne monien muutosten ansiosta. Esivanhempien tiloissa lantiovyön molemmat puolet eivät olleet kiinnittyneet toisiinsa. Acanthostegassa molemmat puolet ovat kosketuksissa toisiinsa ja lantiovyötärö on sulautunut yhteen selkärangan ristiselän kylkiluun kanssa. Nämä sulautumat olisivat tehneet lantion alueesta voimakkaamman ja varustetumman, jotta se olisi voinut vastustaa painovoimaa silloin, kun se ei ollut veden kelluvuuden tukema.

Siksi paleontologit uskovat, että se on todennäköisesti elänyt matalilla, rikkaruohojen peittämillä soilla, ja sen jalat ovat sopeutuneet johonkin muuhun tehtävään kuin maalla kävelemiseen. Myös hampaiden järjestys on muuttunut aiemmista tyypeistä. Tuohon aikaan kukoistivat ensimmäistä kertaa lehtokasvit, jotka pudottivat vuosittain lehtiä veteen ja houkuttelivat pieniä saaliseläimiä lämpimiin, hapettomiin matalikkoihin, joissa isompien kalojen oli vaikea uida. Sekä Ichthyostega että Acanthostega saattoivat hengittää ilmaa työntämällä päänsä veden yläpuolelle näissä matalikoissa.

Clack huomauttaa, että Acanthostegan alaleuka poikkeaa kalojen leuoista. Se eroaa toisistaan siten, että siinä on pieni määrä isompia hampaita ulommassa rivissä ja pienempiä hampaita sisemmällä rivillä. Kallon analyysiin perustuvat tutkimukset viittaavat siihen, että laji on saattanut purra suoraan saalista veden äärellä tai sen lähellä. Markey ja Marshall vertasivat kalloa kalojen kalloihin, jotka käyttävät pääasiallisena saaliinpyyntitapana imusyöntiä, sekä sellaisten olentojen kalloihin, joiden tiedetään käyttäneen maaeläimille tyypillistä suoraa puremista. Heidän tuloksensa osoittavat, että Acanthostega oli sopeutunut niin sanottuun maaeläintyyliseen ruokailuun. Tämä tukee vahvasti hypoteesia, jonka mukaan maanpäällinen ruokailutapa kehittyi ensin vesieläimissä. Jos tämä pitää paikkansa, kyseessä on eläin, joka on erikoistunut metsästämään ja elämään matalissa vesissä maan ja veden rajalla. Uudemmat tutkimukset viittaavat myös siihen, että on mahdollista, että Acanthostega on kehittynyt esi-isästä, jolla oli enemmän maanpäällisiä sopeutumia kuin sillä itsellään.

 

Acanthostegan mallirekonstruktio Stuttgartin luonnonhistoriallisessa valtionmuseossa Saksassa.  


Acanthostega gunnarin kallo.  

Discovery

Gunnar Säve-Söderbergh ja Erik Jarvik löysivät kallon palasia vuonna 1933. Kuuluisan fossiilin, joka osoitti lajin merkityksen, löysi Jenny Clack Itä-Grönlannista vuonna 1987.

 

Sukulaislajit

Acanthostega on osa laajalle levinnyttä evolutiivista sopeutumissäteilyä devonikauden lopulla. Se alkoi puhtaasti vesieläimillä varustetuista suonista koostuvista tetrapodomorfeista. Niiden seuraajat hengittivät enemmän ilmaa, leuat ja kidukset olivat mukautuneet. Niillä oli lihaksikkaampi kaula, joka mahdollisti pään vapaamman liikkeen kuin kaloilla, ja ne käyttivät eviä ruumiin nostamiseen. Nämä piirteet näkyvät aiemmassa Tiktaalikissa, jonka, kuten Ichthyostegan ja Acanthostegan, uskotaan olleen pääasiassa vesieläimiä.

 

Devonin lopun selkärankaisten lajistumisvaiheessa pelagisten lonkeroisten kalojen - kuten Eusthenopteronin - jälkeläiset osoittivat useita sopeutumisia: Panderichthys, joka soveltuu mutaisiin matalikkoihin; Tiktaalik , jolla on raajojen kaltaiset evät, joilla se voi nousta maalle; Varhaiset tetrapodit rikkaruohojen täyttämillä soilla, kuten: Acanthostega , jonka jaloissa oli kahdeksan numeroa, Ichthyostega raajojen kanssa. Jälkeläisiin kuului myös pelagisia lonkerosuomuisia kaloja, kuten kelikantteja.  

Aiheeseen liittyvät sivut

• Fishapod