Megafauna – pleistoseenin jättieläimet ja holoseenin sukupuuton syyt

Megafauna-termillä tarkoitetaan yleisesti anatomisesti ja ekologisesti suuria eläimiä. Termiä käytetään eniten pleistoseenin megafaunasta — viimeisen jääkauden suurista maaeläimistä, kuten mammutista — mutta sillä viitataan myös nykyisiin suuriin luonnonvaraiseen maaeläimiin, erityisesti norsuista, kirahveista, virtahevoista, sarvikuonoista, hirvistä, kondoreista ja muihin suurikokoisiin lajeihin. Megafaunan rajaa ei ole yhdenmukaistettu: joskus käytetään painokynnystä (esim. yli ~44 kg), toisinaan suhteellisia tai ekologisia määritelmiä.

Milloin ja missä suurin sukupuutto tapahtui?

Suuria maapaljon eläinten sukupuuttoaaltoja tapahtui pääosin pleistoseenin lopulla ja holoseenin varhaisjaksolla. Ajallisesti monet sukupuutot ajoittuvat viimeisen jääkauden lopun lämpenemiseen ja sen jälkeiseen aikaan — ihmisasutuksen leviämisen ja merkittävien ilmasto- ja ympäristömuutosten aikaan. Aluetasolla tapahtumat erosivat:

• Australiassa ja Sahul-alueella monet megafaunalajit hävisivät jo noin 50 000–40 000 vuotta sitten, pian ihmisten saapumisen jälkeen.
• Pohjois- ja Etelä-Amerikassa suuri sukupuuttoaalto sijoittuu tyypillisesti noin 13 000–10 000 vuotta sitten.
• Monet saarilajiston uhat ilmenivät vasta myöhemmin — esimerkiksi Madagaskarin jättiläislintujen, kuten elefanttilintujen, ja Uuden-Seelannin moiden katoaminen tapahtui ihmisen saapumisen seurauksena suhteellisen myöhään (viimeiset vuosituhannet tai viimeiset vuosisadat).

Sukupuutoille ehdotetut syyt

Suurimman ristiriidan aiheuttava kysymys on, miksi niin monet suuret eläimet kuolivat sukupuuttoon. Kaksi pääasiallista selitysmallia ovat:

• Ihmisen aiheuttama metsästys ja ihmistoiminta (metsästys, maankäytön muutos, palot ja lajien häirintä). Paul Martinin 1970-luvulla muotoilema niin kutsuttu "overkill"-tai "blitzkrieg"-hypoteesi esittää, että kasvanut tehokas metsästys sai aikaan nopean populaatioiden romahtamisen etenkin lajeilla, joiden lisääntyminen oli hidasta.
• Ilmastonmuutos, erityisesti pleistoseenin-holoseenin siirtymä, joka toi lämpenemisen, merkitsevän vegetaatio- ja hydrologian muutoksen sekä elinympäristöjen pirstoutumisen. Näitä ilmiöitä käsitellään usein yksinkertaisemmin termillä ilmastonmuutos.

Nykyinen tutkijayhteisö kallistuu usein monisyiseen selitykseen: ihmisten vaikutus ja ilmastonmuutos toimivat yhdessä, ja niiden yhteisvaikutus on selittänyt parhaiten aluekohtaisia eroavaisuuksia ja lajitason herkkyyttä. Esimerkiksi jotkin lajit kuolivat nopeasti ihmisten saapuessa tiettyihin alueisiin, kun taas toisilla alueilla ympäristömuutokset olivat ratkaisevampia.

Todisteet ja esimerkit

Arkeologiset todisteet metsästyksestä löytyvät esimerkiksi lihansyöntijätteistä ja työkalujen yhteydestä suurten eläinten luurankoihin. Saarellisissa tapauksissa, kuten Madagaskarin elefanttilinnuissa ja Uuden-Seelannin moissa, ihmisperäinen metsästys sekä pesien häirintä ja elinympäristön muutos näyttävät olleen ratkaisevia. Moat selvisivät luonnollisista petoista (kuten Haastin kotkana tunnetun suurpedon) pitkään, mutta eivät ihmismetsästykseltä: arkeologisia kohteita, joissa on todisteita moan metsästyksestä, on runsaasti ympäri Uutta-Seelantia, ja lajin katoaminen ajoittuu noin viisisataa vuotta sitten.

Muita mekanismeja ja seurauksia

• Invasiiviset lajit ja taudit: Ihmisten mukana levinneet lajit (kuten rottien ja muiden pieneläinten) sekä patogeenit ovat voineet heikentää populaatioita erityisesti saarilla.
• Kasvuolosuhteiden ja ravinnon muutokset: Ilmastonmuutos muutti ruoankäytön mahdollisuuksia ja lisäsi kilpailua.
• Ekologiset vaikutukset: Megafaunan katoaminen on johtanut ravintoketjujen, siementenlevityksen ja maisemarakenteen dramaattisiin muutoksiin (trophinen kaskadi). Isojen laiduntajien poistuessa kasvillisuus ja metsitystavat ovat voineet muuttua paikallisesti.

Nykytilanne ja opit historiasta

Holoseenin megafaunan sukupuutot antavat oppitunteja nykypäivän luonnonsuojeluun. Monet nykyiset suurpeto- ja suurpedot ovat uhanalaisia metsästyksen, salametsästyksen, elinympäristön pirstoutumisen ja ilmastonmuutoksen vuoksi. Historiallinen menestysmalli osoittaa, että suojelu toimiin puuttuminen ja elinympäristöjen säilyttäminen ovat elintärkeitä.

Lisäksi keskustelua käydään myös uudistetuista hallintakeinoista, kuten niin kutsutusta rewildingista ja de-eksyntyraation tutkimuksesta, joissa pyritään palauttamaan avoimia ekosysteemitoimintoja tai korvaamaan kadonneita ekosysteeminrakentajia. Nämä ehdotukset ovat sekä tieteellisesti että eettisesti kiistanalaisia, mutta ne perustuvat ymmärrykseen siitä, miten suuret lajit muokkaavat ympäristöään ja miten niiden katoaminen vaikuttaa ekologiseen vakauteen.

Yhteenvetona: megafaunan sukupuuttojen syytä ei voi selittää yhdellä tekijällä. Ihminen ja ilmastonmuutos yhdessä muodostavat vahvan, alueellisesti vaihtelevan selitysmallin, ja saariympäristöissä ihmisen vaikutus näyttäytyy usein ratkaisevana — esimerkkeinä Madagaskarin elefanttilinnut ja Uuden-Seelannin moat, jotka metsästettiin sukupuuttoon ihmisen saapumisen jälkeen.

Kysymyksiä ja vastauksia

Q: Mikä on megafaunan määritelmä?

Kysymys: Mitkä ovat kaksi pääteoriaa siitä, miksi nämä aiemmin menestyneet eläimet ovat nyt kuolleet sukupuuttoon?

K: Mikä aiheutti norsulintujen sukupuuton Madagaskarilla?

Kysymys: Kuinka kauan sitten moat kuolivat sukupuuttoon?

Kysymys: Mikä eläin metsästi mooja ennen kuin ne kuolivat sukupuuttoon?

K: Kuka metsästi mooja sen jälkeen, kun Haast's Eagle kuoli sukupuuttoon?

Kysymys: Olisivatko ilmastonmuutokset voineet vaikuttaa joidenkin lajien sukupuuttoon kuolemiseen?

Hae kirjaimella