Nicola Pisano (myös Niccolò Pisano ja Nicola de Apulia) (n. 1220/1225 – n. 1284) oli italialainen kuvanveistäjä, joka on erityisen tunnettu 1200-luvun puolivälissä tekemistään monumentaalisista marmori‑reliefeistä ja pulpiteista. Hän toimi pääosin Toscanassa ja sai suuren huomion Pisassa ja Sienassa tehdyistä töistään.

Tyyli ja vaikutteet

Nicola erottui aikansa goottilaisesta perinteestä ottamalla vahvasti vaikutteita Pisassa nähtävästä antiikin roomalaisesta kuvanveistosta. Hän hyödynsi usein roomalaisten sarkofagien ja reliefien klassisia sommitelmia, anatomista tarkkuutta ja monumentaalista läsnäoloa, mutta yhdisti ne keskiaikaiseen, kerronnalliseen asetteluun. Tuloksena syntyi uusi, selkeämpi naturalismi ja veistosten voimakas kolmiulotteisuuden tuntu, minkä vuoksi häntä on kutsuttu modernin kuvanveiston perustajaksi.

Merkittävimmät teokset

  • Pisan baptisteryn (kastekappelin) saarnastuoli (pulpit) noin 1255–1260 — yksi hänen tunnetuimmista teoksistaan, jossa näkyy selkeä klassinen vaikutus, tiiviit kohtausryhmät ja yksityiskohtainen anatomia.
  • Sienan katedraalin saarnastuoli (1265–1268) — Nicola sai tämän tilauksen Pisasta ja hän suunnitteli sekä veisti osan reliefeistä; työssä näkyy myös hänen työpajansa käsiala ja teoksen viimeistelyssä olivat mukana oppilaat, mm. Giovanni Pisano.
  • Muita pienempiä reliefejä ja arkkitehtonisia koristeita eri kirkkoihin ja julkisiin tiloihin Toscassa ja Etelä‑Italiassa.

Työskentelytapa ja työpaja

Nicola työskenteli useimmiten isojen komissiona tehtyjen monumenttien parissa ja johti laajaa työpajaa, joka käsitti oppilaita ja assistentteja. Hänen perintönsä jatkui työpajassa — tunnetuin seuraaja ja todennäköisesti myös hänen poikansa oli Giovanni Pisano, joka kehitti klassisen luonnollisuuden rinnalle entistä voimakkaamman goottilaisen ilmaisun. Myös myöhemmät italialaiset kuvanveistäjät, kuten Arnolfo di Cambio, saivat vaikutteita tästä uudesta luonnollisuuden ja monumentaalisuuden yhdistelmästä.

Perintö

Nicola Pisanon merkitys taidehistoriassa perustuu ennen kaikkea klassisen luonnollisuuden ja keskiaikaisen kerronnallisuuden yhdistämiseen. Hänen teoksensa toimivat sillanrakentajina antiikin perinteen ja renessanssin uudelleen löytämisen välillä, ja niitä pidetään keskeisinä esimerkkeinä siitä, miten roomalainen luonnollisuus herätettiin eloon keskiajalla.