Beethovenin pianosonaatti nro 14 cis-molli Kuunvalosonaatti op 27 nro 2 1801

Pianosonaatti nro 14 cis-molli "Quasi una fantasia", op. 27, nro 2, joka tunnetaan yleisesti nimellä Kuunvalosonaatti, on Ludwig van Beethovenin pianosonaatti. Se valmistui vuonna 1801 ja omistettiin vuonna 1802 Beethovenin oppilaalle, kreivitär Giulietta Guicciardille, ja se on yksi Beethovenin suosituimmista pianosävellyksistä.

Teoksen otsikko Quasi una fantasia ("ikään kuin fantasia") on säveltäjän oma lisäys, ja se viittaa vapaampaan rakenteeseen verrattuna perinteiseen sonaattimuotoon. Kuunvalosonaatin lempinimi syntyi vasta myöhemmin: saksalainen kriitikko Ludwig Rellstab vertasi vuonna 1832 sonaatin ensimmäisen osan laajaa, aaltoilevaa sävellysmallia Kuuban tai järven pinnalle osuvaan kuunvaloon — nimi jäi elämään ja on yhä yleisesti käytössä.

Rakenne ja pääpiirteet

Sonaatti koostuu kolmesta osasta, jotka poikkeavat perinteisestä sonaattimuodosta etenkin aloituksen hitauden ja vapaamman ilmaisun vuoksi:

I. Adagio sostenuto – hidas, meditatiivinen aloitus cis-mollissa. Tunnettu muodoltaan jatkuvasta arpeggiokuvioistaan, joiden päälle lausutaan hauras ja etäisyyttä korostava melodia. Tämä osa luo teoksen tunnelman ja on usein se osa, joka yleisöltä sytyttää vahvimmin.
II. Allegretto – kevyt, minuetin kaltainen keskiosa, joka on kirjoitettu enharmonisesti D-duuriksi (D♭-duuri/C♯-duuri -suhde). Toimii kontrastina ensimmäiselle osalle ja tarjoaa rytmistä keveyttä.
III. Presto agitato – kiihkeä ja dramaattinen finaali, joka palaa cis-mollin tummaan, voimakkaaseen ilmaisuun. Tässä osassa Beethovenin dynaaminen kontrasti ja impulsiivinen energia tulevat esiin.

Musiikillinen ja historiallinen merkitys

Sonaatin vapaampi muoto ja tunneilmaisu edustavat Beethovenin siirtymää kohti laajempaa henkilökohtaista ilmaisua, joka myöhemmin korostuu hänen keski- ja myöhäistuotannossaan. Teos julkaistiin vuonna 1802 ja kuuluu aikakauteen, jolloin säveltäjän kuulo alkoi heikentyä ja hänen ilmaisunsa muuttui entistä voimakkaammaksi ja psykologisemmaksi.

Tulkinta ja soittotekniset seikat

Kuunvalosonaatti vaatii soitolta tarkkaa dynamiikan ja pedaalinkäytön hallintaa: ensimmäisen osan pitkittynyt arpeggio käy helposti sameaksi ilman huolellista sävytystä ja oikeaa pedaalitekniikkaa. Samalla teos ei ole teknisesti kaikkein vaikeimpia Beethovenin sonaattien joukossa, mutta ilmaisullinen herkkyys ja jännitteen ylläpito tekevät siitä haastavan.

Vaikutus ja populaarikulttuuri

Ensimmäinen osa on muodostunut omaksi ikoniksi ja esiintyy laajasti elokuvissa, televisiossa ja sovituksissa. Koko sonaatti taas on vakiokohde konserttiohjelmissa ja levytyksissä sekä sekä klassisen pianistien suosituimpia teoksia.

Sonaatin kesto vaihtelee esittäjän mukaan, mutta kokonaisuudessaan se kestää yleisesti noin 15–18 minuuttia. Sen yhdistelmä sydäntä liikuttavaa melankoliaa, selkeää rakennetta ja dramaattista huipentumaa tekee siitä yhden Beethovenin tunnetuimmista ja pitkäikäisimmistä pianosävellyksistä.

Nimiölehti partituurin ensimmäisestä painoksesta, jonka Gio julkaisi 1802 Wienissä. Cappi e Comp.

Nimet

Partituurin ensimmäisessä painoksessa otsikoksi on kirjoitettu Sonata quasi una fantasia, ja tämä teos on samanniminen kuin teos Op. 27, nro 1. Grove Music Online kääntää italialaisen otsikon seuraavasti: "sonata in the manner of a fantasia".

Nimi "Kuunvalosonaatti" alkoi tulla käyttöön saksalaisen musiikkikriitikon ja runoilijan Ludwig Rellstabin kommenttien jälkeen siitä, mitä musiikki muistutti häntä. Vuonna 1832, viisi vuotta Beethovenin kuoleman jälkeen, Rellstab kuvitteli ensimmäisen osan vaikutelman olevan kuin kuunvalo, joka loistaa Luzernin järven yllä. Monet yhtyivät tähän ajatukseen, ja kymmenen vuoden kuluessa saksalaisissa ja englantilaisissa julkaisuissa käytettiin nimeä "Moonlight Sonata" ("Mondscheinsonate" saksaksi). Myöhemmin 1800-luvulla voitiin sanoa, että sonaatti oli "yleisesti tunnettu" tällä nimellä.

Monet kriitikot ovat olleet eri mieltä otsikon "Moonlight" subjektiivisesta, romanttisesta luonteesta, jota on usein kutsuttu "harhaanjohtavaksi lähestymistavaksi liikkeelle, jolla on lähes hautajaismarssin luonne" ja "absurdiksi". Toiset kriitikot ovat hyväksyneet lempinimen pitäen sitä mieleenpainuvana tai samankaltaisena omien yhteyksiensä vuoksi teokseen. Gramophonen perustaja Compton Mackenzie piti nimitystä "harmittomana" ja totesi, että "on typerää, että ankarat kriitikot saavat itsensä lähes hysteeriseen raivoon Rellstab-parkaa kohtaan", ja lisäsi, että "nämä ankarat kriitikot eivät ymmärrä, että ellei suuri yleisö olisi reagoinut kuunvalon vihjaukseen tässä musiikissa, Rellstabin huomautus olisi jo kauan sitten unohdettu".

Lomake

1. osa

2. osa

3. osa

kaikki luotu MIDI:nä ja äänitetty digitaalisella pianolla.

Ongelmia näiden tiedostojen kuuntelemisessa? Katso mediaohjeet.

Vaikka ei olekaan suoraa syytä siihen, miksi Beethoven päätti nimetä molemmat teokset Op. 27 Sonata quasi una fantasia -nimellä, voi olla tärkeää, että tämän teoksen asettelu ei noudata klassisen ajan perinteistä nopean-[nopean]-[nopean]-[nopean]- nopean osuuden järjestelyä. Sen sijaan sonaatissa on päätepainotteinen polku, jossa nopeampi teknisesti monimutkaisempi musiikki on säästetty kolmanteen osaan asti. Saksalainen kriitikko Paul Bekker toteaa analyysissään, että "avaava sonaatti-allegro-osuus antoi teokselle alusta alkaen selvän luonteen... jota seuraavat osat saattoivat täydentää mutta eivät muuttaa. Beethoven kapinoi tätä determinatiivisuutta vastaan ensimmäisessä osassa. Hän halusi alkusoiton, johdannon, ei proposition."

Sonaatti koostuu kolmesta osasta: