Sävelkorkeus | Nuotin rivin alkuun tulostettu terien tai desien ryhmä
Sävelkorkeus on joukko teriä tai desejä, jotka on painettu musiikin rivin tai tahdin alkuun. Se osoittaa, mitkä nuotit on muutettava teriksi tai ässiksi. Esimerkiksi: jos sävelsignaatiossa on yksi desi, se on Fis. Se tarkoittaa, että aina kun nuotti F on kirjoitettu, soitetaan (tai lauletaan) sen sijaan Fis (näppäimistöllä: musta nuotti aivan F:n oikealla puolella).
On olemassa kaksitoista duuri- ja kaksitoista molliaaltoa (joita kutsutaan oikeastaan "moodeiksi"). Tämä johtuu siitä, että asteikko voi alkaa mistä tahansa nuotista, ja oktaavissa on kaksitoista nuottia: seitsemän valkoista ja viisi mustaa nuottia näppäimistöllä. Kullakin duurisävelellä on oma sävelsävellajinsa. Avainten väliset suhteet selitetään artikkelissa "viitosympyrä". Kullakin molliavaimella on yhteinen sävelkulku yhden duuriavaimen kanssa.
Mahdollisia sävellajeja on viisitoista: enintään seitsemän desiä, enintään seitsemän tasaista tai ei yhtään desiä tai tasaista. Syy siihen, miksi niitä on viisitoista eikä kaksitoista, on se, että kolmella niistä on kaksi mahdollista nimeä: Fis-duuri (6 teriä) voi olla myös nimeltään G-duuri, Cis on D-duuri ja B on C-duuri. Kutsumme näitä enharmonisiksi eli samaksi nuotiksi, mutta eri nimellä.
Avainsignaation kirjoittamiseen on kaksi syytä. Ensinnäkin, se säästää kirjoittamasta paljon sävelkorkeuksia tai -korkeuksia kappaleen aikana. Toiseksi se auttaa soittajaa ajattelemaan kappaleen sävellajissa. Tämä auttaa ymmärtämään musiikkia paremmin.
Jos säveltäjä haluaa teoksen aikana ylimääräisiä sävelkorkeuksia tai -korkeuksia tai hän haluaa kumota sävellajissa olevat sävelkorkeudet tai -korkeudet, ne voidaan kirjoittaa nuottiin. Näitä kutsutaan akkordiaaleiksi. Akkordiaali kirjoitetaan aina ennen nuottia, johon se kuuluu (sanomme "Cis", mutta kirjoitamme ensin terävä-merkin ja sitten nuotin C). Esimerkkinä: G-duuri-kappaleessa kaikki F:t ovat F-harppeja. Jos säveltäjä haluaa Cis-sävelen, hän kirjoittaa terävöitettävän C:n eteen terävyysmerkin. Tämä jatkuu koko tahdin (tahdin) ajan. Jos hän haluaa B:n, hänen on kirjoitettava se. Jos hän haluaa F:n tavanomaisen Fis:n sijasta, hän kirjoittaa luonnollisen merkin. On myös olemassa kaksinkertaisia teriä (merkki näyttää x:ltä) ja kaksinkertaisia latteja (kaksi lat-merkkiä). F-kaksoishärmä on fis, jota on terävöitetty. Se on sama nuotti kuin G.
Sävellajit kirjoitetaan jokaisen sävelrivin alkuun. Tämä auttaa soittajaa muistamaan, mikä on sävellaji. Tahdinmerkki kirjoitetaan kuitenkin vain kappaleen alkuun (järjestys on: nuotinluku - näppäimistö - tahdinmerkki - tahdinmerkki). Joskus musiikki vaihtaa sävelkorvaa (moduloi) kappaleen aikana. Jos musiikki pysyy uudessa sävellajissa jonkin aikaa, säveltäjä voi päättää muuttaa sävelkulun. Toinen syy äänilajin vaihtamiseen voi olla se, että musiikki on moduloitunut esimerkiksi Gis-duurin kaltaiseen äänilajiin, jossa on kahdeksan teriä (mukaan lukien kaksoishertsi). Nuotti on helpompi lukea, jos se on kirjoitettu As-duurissa (4 desiä).
Sävellajin perusteella voidaan päätellä, missä sävellajissa kappale on, kunhan tiedetään, onko se duuri vai molli (ks. "moodi"). Esimerkiksi: yhden desin sävellaji on joko G-duuri tai e-molli. Paras tapa saada selville, kumpi se on, olisi katsoa, perustuuko kappaleen loppu G-duuriin vai e-molliin. Lisäksi: jos kappale on mollissa, on hyvin todennäköistä, että kappaleessa on useita tahtilajeja, jotka terävöittävät asteikon 7. sävelen (tässä tapauksessa monet d-sävelet muuttuvat d-korkeiksi).
Jotkut nykyaikaiset säveltäjät eivät käytä sävelsignaattoreita. Näin on usein silloin, kun musiikki on atonaalista tai kun se ei ole kovin tiukasti yhdessä sävellajissa. Jos sävellajissa on paljon säveliä ja tahdit ovat hyvin pitkiä, he saattavat kirjoittaa aakkosmerkit jokaisen tarvitsemansa nuotin eteen sen sijaan, että kirjoittaisivat ne vain kerran tahdissa. Tämä olisi selitettävä nuotin yläosassa. Tämä voi johtua myös siitä, että kappale on modaalinen.
Aiheeseen liittyvät sivut
| ||||||||
Kysymyksiä ja vastauksia
K: Mikä on avainsignatuuri?
A: Sävelsignatuuri on joukko teriä tai desejä, jotka on painettu musiikin rivin/mitan alkuun. Se osoittaa, mitkä nuotit on muutettava teriksi tai soinnuiksi.
K: Kuinka monta duuri- ja molliavainta on olemassa?
V: Duurisävellajeja on kaksitoista ja mollisävellajeja kaksitoista (oikealta nimeltään "moodit"). Tämä johtuu siitä, että asteikko voi alkaa mistä tahansa nuotista, ja oktaavissa on kaksitoista nuottia.
K: Kuinka monta mahdollista sävelsäveltä on olemassa?
V: Mahdollisia sävellajeja on viisitoista: enintään seitsemän desiä, enintään seitsemän tasaista tai ei yhtään desiä tai tasaista. Syy siihen, miksi niitä on viisitoista eikä kaksitoista, on se, että kolmella niistä on kaksi mahdollista nimeä.
K: Miksi säveltäjät käyttävät sävelsävelmiä?
V: Säveltäjät käyttävät sävelsävelmiä kahdesta syystä: ensinnäkin se säästää soittajaa kirjoittamasta paljon sävelkorkeuksia ja -korkeuksia kappaleen aikana, ja toiseksi se auttaa soittajaa ajattelemaan kappaleen sävelkorkeudessa, jotta hän ymmärtää musiikkia paremmin.
K: Mitä tapahtuu, jos kappaleen aikana on lisättävä ylimääräisiä sävelkorkeuksia?
V: Jos kappaleen aikana on lisättävä ylimääräisiä sävelkorkeuksia tai -korkeuksia, ne voidaan kirjoittaa akordinaaleja ennen jokaista nuottia, jossa niitä tarvitaan, eikä vain kerran tahdissa.
K: Käytetäänkö nuottikirjoituksessa kaksinkertaisia is- ja kaksinkertaisia tasamerkkejä?
V: Kyllä, sekä kaksinkertaisia terävyysmerkkejä (merkki näyttää x:ltä) että kaksinkertaisia tasamerkkejä (kaksi tasamerkkiä) voidaan tarvittaessa käyttää nuottikirjoituksessa.
K: Käyttävätkö nykyaikaiset säveltäjät aina avainmerkkejä ?
V: Ei , jotkut nykyaikaiset säveltäjät eivät aina käytä avainmerkkejä , varsinkin kun musiikki on atonaalista tai ei ole kovin tiukasti yhdessä sävellajissa.
