Tilia on 30–45 puulajin suku, joka kasvaa pohjoisella pallonpuoliskolla Aasiassa (jossa lajisto on monipuolisin), Euroopassa ja Pohjois-Amerikan itäosissa; läntisestä Pohjois-Amerikasta se puuttuu.

Pohjois-Amerikassa puita kutsutaan yleisesti lehmuksiksi (engl. linden tai basswood) ja Britanniassa usein limeiksi. Molemmat nimet ovat peräisin germaanisesta juuresta lind. Nykymuodot englannissa ovat peräisin anglosaksisen ja vanhan norjan kielen sanoista linde tai linne, ja Isossa-Britanniassa sana on muuttunut viime aikoina moderniksi brittiläiseksi muodoksi lime. Yhdysvalloissa yleistyi samasta juuresta peräisin oleva nykyaikainen saksankielinen nimi Linde, osittain siksi, että vältettäisiin sekaannukset nimen muihin käyttötapoihin.

Kuvaus

Lehmukset ovat yleisimmin suuria, lehtipuita; tyypillinen korkeus on 20–40 metriä, mutta jotkut lajit jäävät pensasmaisiksi tai pienemmiksi puiksi. Lehdet ovat yksinkertaisia, vuorottelevia, usein sydämenmuotoisia tai lautasmaisia ja yleensä sahalaitaisia. Lehmuksen kukat ovat pieniä, voimakkaasti tuoksuvia ja keräävät paljon mehiläisiä; kukkaryhmät ovat kärjessä olevan lehtimäisen hapsen (braktin) varassa. Hedelmät ovat pieniä, pähkylämäisiä luumarjoja, ja usein braktin avulla tuulen avulla leviävä kappale helpottaa siementen leviämistä.

Lajit ja levinneisyys

Sukuun kuuluu noin 30–45 lajia riippuen taksonomisesta rajauksesta. Tunnetuimpia lajeja Euroopassa ovat Tilia cordata (pienilehtilehmus), Tilia platyphyllos (suurehkolehtilehmus) ja näiden risteymä Tilia × europaea. Vastaavasti Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa on useita paikallisia lajeja, kuten Tilia americana (amerikanlehmus/basswood) ja Tilia tomentosa (hopealehmus). Monipuolisin lajisto on Aasiassa, mistä suku on levinnyt myös Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan.

Elinympäristö ja kasvutavat

Lehmukset viihtyvät lauhkeilla alueilla: ne kasvavat sekametsissä, lehtomaisissa paikoissa, jokien varsilla ja puistoissa. Useimmat lajit suosivat ravinteikasta, kosteahkoa ja hyvin läpäisevää maata, mutta lajeja löytyy myös kuivuudelle tai kalkkipitoisille maille sopeutuneina muotoina. Joissakin lajeissa on pensasmainen kasvu, erityisesti alarajojen populaatioissa tai karummissa oloissa.

Tunnistaminen

  • Lehdet: sydämenmuotoiset tai pyöristetyt, usein sahalaitaiset.
  • Kukka: keltavalkoiset, tuoksuvat kukkaryhmät, kukinta alkukesällä.
  • Brakti: kukkaryhmän yhteydessä oleva lehden kaltainen laite, joka toimii "siipi"-rakenteena hedelmälle.
  • Käyttötarkoitus: pehmeää ja työstävää puuta, jota käytetään veistämiseen ja puusepäntöihin.

Käyttö ja merkitys

Lehmuspuun puu on vaaleaa, pehmeää ja helposti työstettävää, minkä vuoksi se on perinteisesti suosittu veistotyössä, soitinrakennuksessa ja huonekalujen valmistuksessa. Lehmuksen kukista teetetään lehmuksen kukkatee, jota on käytetty perinteisesti rauhoittavana ja yskänlääkkeenä. Kukat ovat myös tärkeitä pölyttäjille: erityisesti mehiläiset keräävät runsaasti mettä ja tekevät lehmuksen kukista hunajaa. Kaupunkiviljelyssä lehmuksia istutetaan katupuunä, koska ne sietävät leikkaamista ja muodostavat tasaista katua.

Haitat ja hoito

Lehmukset voivat kerätä kirvoja ja muita tuhohyönteisiä, joiden erittämä makea hunajapiikki saattaa valuttaa ja aiheuttaa mustalakkatautia pinnalle. Puut sietävät leikkauksia hyvin, mutta nuorena hoitolannoitus ja kastelu edistävät tasaista kasvua. Joissakin kaupungeissa lehmuksia on kritisoitu siitepöly- tai hajuhaitoista, mutta yleisesti ne ovat arvostettuja kaupunkipuina.

Säilyminen ja suojelu

Useimmat lehmuslajit eivät ole uhattuina laajassa mittakaavassa, mutta paikalliset populaatiot voivat kärsiä elinympäristön pirstoutumisesta, metsätalouden muutoksista ja vieraslajeista. Myös ilmastonmuutos voi muuttaa lajien leviämisalueita tulevaisuudessa. Tilan ja monimuotoisuuden säilyttämiseksi on tärkeää suojella lehteviä metsikköjä ja edistää luonnonmukaista metsänhoitoa.

Lehmukset ovat siis monipuolisesti hyödyllisiä puita — ne tarjoavat ravintoa pölyttäjille, käyttöpuuta ihmisille ja viihtyisän varjon kaupunkiympäristöihin. Tuntemalla yleisimmät lajit ja niiden vaatimukset voi parantaa niiden hoitoa ja säilymistä tuleville sukupolville.