Vaalit käytiin entisen varapresidentin Richard Nixonin ja varapresidentti Hubert Humphreyn välillä. Myös Alabaman kuvernööri George Wallace oli ehdolla Yhdysvaltain itsenäisen puolueen ehdokkaana.
Taustalla olivat syvästi jakautunut yhteiskunta ja erityisesti Vietnamin sota, joka oli nouseva keskeiseksi vaaliteemaksi. Istuvan presidentin nykyinen presidentti Lyndon B. Johnson olisi voinut asettua ehdolle, mutta päätti olla asettumatta ehdolle. Maaliskuun 31. päivänä 1968 Johnson peruutti ehdokkuutensa ja Johnson sanoi: "En aio hakea enkä ottaa vastaan puolueeni ehdokkuutta toiselle kaudelle presidenttinä". Johnsonin vetäytyminen liittyi osaltaan laajaan tyytymättömyyteen sodan hoitoon ja kotimaan levottomuuksiin.
Demokraattien kenttää ravisteli myös senaattori Eugene McCarthyn antikriittinen Vietnamin vastainen kampanja, joka osoitti Johnsonin ja puolueen haavoittuvuuden. Myöhemmin Robert F. Kennedy, entisen Yhdysvaltain presidentin John F. Kennedyn veli, nousi vakavaksi ehdokkaaksi voitettuaan Kalifornian ja Etelä-Dakotan esivaalit demokraattien presidenttiehdokkuutta varten. Kennedyn murha Sirhan Sirhanin toimesta 5. kesäkuuta 1968 Los Angelesissa syvensi demokraattien hajaannusta ja vaikutti vaalien kulkuun.
Hubert Humphrey, joka oli toiminut Johnsonin varapresidenttinä, peri osittain istuvan hallinnon leimaa, erityisesti sen Vietnamin-sotapolitiikan kautta. Humphrey ei voittanut etelää, koska hän oli hyvin liberaali ja kannatti kansalaisoikeuksia. Ainoa eteläinen osavaltio, jonka hän voitti, oli Texas (jonka hän voitti niukasti). Hänellä oli vaikeuksia yhdistää puolueen siipien väliset ristiriidat ja hyödyntää laajaa kansanäänestäjäkunnasta tulevaa tukea esivaaleissa, koska hän aloitti kampanjansa laajemmin vasta myöhemmin ja tuki tuli pitkälti puoluejärjestön kautta.
Richard Nixon veti kampanjaansa teemoilla "lain ja järjestyksen" vahvistamisesta sekä käyttämällä niin kutsuttua etelän strategiaa (Southern Strategy) houkutellakseen äänestäjiä, jotka olivat tyytymättömiä yhteiskunnallisiin muutoksiin ja rotukysymyksiin. Kolmannen osapuolen George Wallace haki kannatusta etenkin etelässä ja niissä ryhmissä, jotka vastustivat rotujen välistä integraatiota; hänen kolmannen osapuolen menestyksensä jakoi usein äänestäjäkuntaa ja vaikutti vaalitulokseen.
Äänestystulos oli lopulta kova: Richard Nixon voitti vaalit 301 valitsijamiesäänellä. Hubert Humphrey sai 191 valitsijamiesääntä. George Wallace sai 46 valitsijamiesääntä, ja Pohjois-Carolinassa uskoton valitsijamies äänesti Wallacea ja kilpakumppani Curtis LeMayta. Kansanäänissä voittajaksi tuli Nixon hyvin niukalla marginaalilla — ääniosuudet jakautuivat karkeasti siten, että Nixon sai hieman yli 43 prosenttia, Humphrey noin 42–43 prosenttia ja Wallace noin 13 prosenttia kansanäänistä.
Vaalien jälkivaikutukset olivat merkittävät: Nixonin valinta päätti demokraattien jatkuvan valtakauden, joka oli jatkunut JFK:n ja Johnsonin kautta, ja käynnisti uuden jakson Yhdysvaltain politiikassa. Vuoden 1968 vaalit heijastivat syvää sosiaalista kuohuntaa — Vietnamin sota, kansalaisoikeustaistelut, poliisiväkivalta mielenosoituksissa (mukaan lukien vuoden 1968 demokraattien kansallinen puoluekokous Chicagossa) ja poliittinen radikalisoituminen — ja ne muovasivat pitkään sekä puolueiden strategioita että yhdysvaltalaista keskustelua.
