Samlesburyn noidat: 1612 noitaoikeudenkäynti Lancashiressa

Kuningas Jaakko I nousi Englannin valtaistuimelle vuonna 1603. Tiukka skotlantilainen uskonpuhdistus vaikutti häneen hyvin paljon. Hän oli hyvin kiinnostunut noituudesta. Vuoden 1590-luvun alussa hän oli vakuuttunut siitä, että skotlantilaiset noidat juonittelivat häntä vastaan. Kirjassaan Daemonologie vuodelta 1597 hän käski kannattajiaan ilmoittamaan kaikista noituuden kannattajista tai harjoittajista ja asettamaan heidät syytteeseen. Vuonna 1604 annettiin uusi noituuslaki, jonka nimi oli "Laki noituutta, noituutta ja pahojen ja ilkeiden henkien kanssa toimimista vastaan". Jokainen, joka aiheutti vahinkoa käyttämällä taikuutta tai kaivamalla ruumiita maagisiin tarkoituksiin, saisi kuolemanrangaistuksen. Jaakob ei uskonut joitakin noitaoikeudenkäynneissä esitettyjä todisteita, ja hän jopa henkilökohtaisesti osoitti ristiriitaisuuksia joidenkin syytettyjen noitien esittämissä todistajalausunnoissa.

Syytetyt noidat asuivat Lancashiressä. 1500-luvun lopulla hallitus piti tätä kreivikuntaa villinä ja lainsuojattomana alueena, "joka oli tarunhohtoinen varkauksista, väkivallasta ja seksuaalisesta löyhyydestä ja jossa kirkkoa kunnioitettiin ilman, että tavallinen kansa juurikaan ymmärsi sen oppeja". Kuningatar Marian kuoleman ja hänen sisarpuolensa Elisabetin valtaistuimelle tulon jälkeen vuonna 1558 katoliset papit olivat joutuneet piileskelemään, mutta Lancashiren kaltaisilla syrjäisillä alueilla he pystyivät yhä viettämään messua salassa. Oikeudenkäyntien alkuvuodesta 1612 kukin Lancashiren rauhantuomari (JP) sai määräyksen laatia luettelon alueensa rekusanteista - niistä, jotka kieltäytyivät osallistumasta Englannin kirkon jumalanpalveluksiin, mikä oli tuohon aikaan rikos.

Southworthin perhe

Englannin 1500-luvun uskonpuhdistuksen aikana Englannin kirkko irtautui paavin ja katolisen kirkon hallinnasta. Tämä tapahtuma jakoi Samlesbury Hallin Southworthin perheen. Sir John Southworth, joka oli suvun päämies kuolemaansa asti vuonna 1595, oli johtava uskontoristiriitojaan kannattanut. Hänet oli pidätetty useita kertoja, koska hän ei ollut luopunut katolisesta uskostaan. Hänen vanhin poikansa, jonka nimi oli myös John, liittyi Englannin kirkkoon, minkä vuoksi hänen isänsä hylkäsi hänet. Muu perhe pysyi tiukasti katolisena.

Yksi syytetyistä noidista, Jane Southworth, oli perinnöttömäksi jääneen John-pojan leski. Isän ja pojan välit eivät olleet kohteliaat; John Singleton sanoi, että isä ei edes menisi poikansa talon ohi, jos voisi pysyä siitä erossa, ja uskoi, että Jane todennäköisesti tappaisi miehensä. Jane Southworth (syntyjään Jane Sherburne) ja John menivät naimisiin noin vuonna 1598, ja pariskunta asui Samlesbury Lower Hallissa. John oli kuollut vain muutama kuukausi ennen Jane Janea vuonna 1612 noituudesta käytyä oikeudenkäyntiä, ja hänellä oli seitsemän lasta.

Maaliskuun 21. päivänä 1612 Alizon Device, joka asui hieman Lancashiren Fence-kylän ulkopuolella, lähellä Pendle Hilliä, tapasi Halifaxista kotoisin olleen kaupustelijan John Law'n. Hän asui siellä. Hän pyysi mieheltä nuppineuloja, joita tämä kieltäytyi antamasta hänelle, ja muutamaa minuuttia myöhemmin Law sai aivohalvauksen, josta hän syytti Alizonia. Alizon joutui äitinsä Elizabethin ja veljensä Jamesin kanssa paikallisen tuomarin Roger Nowellin eteen 30. maaliskuuta 1612. Saamiensa todisteiden ja tunnustusten perusteella Nowell lähetti Alizonin ja kymmenen muuta Lancasterin vankilaan tuomittavaksi maleficiumista - vahingon aiheuttamisesta noituudella.

Muut Lancashiren tuomarit saivat kuulla Nowellin löytäneen noituuden piirikunnassa. Tuomari Robert Holden aloitti 15. huhtikuuta 1612 tutkimukset omalla alueellaan Samlesburyssa. Sen tuloksena kahdeksan henkilöä, muun muassa Jane Southworth, Jennet Bierley ja Ellen Bierley, lähetettiin oikeuteen. Heidän väitettiin käyttäneen noituutta Grace Sowerbuttsiin, Jennetin tyttärentyttäreen ja Ellenin veljentyttäreen.

Oikeudenkäynti pidettiin 19. elokuuta 1612 Sir Edward Bromleyn edessä, joka oli tuomari, joka pyrki ylennystä lähemmäs Lontoota. Hän saattoi haluta tehdä vaikutuksen kuningas Jaakko, oikeuslaitoksen johtaja. Ennen oikeudenkäyntiä Bromley määräsi viisi kahdeksasta syytetystä vapautettavaksi Samlesburysta ja antoi varoituksen heidän tulevasta käytöksestään. Jane Southworthin, Jennet Bierleyn ja Ellen Bierleyn sanottiin käyttäneen "erilaisia pirullisia ja pahoja taitoja, joita kutsutaan noituudeksi, noituudeksi, loitsuksi, hurmioksi ja noituudeksi, eräässä Grace Sowerbuttsissa ja hänen kimppuunsa", mihin he vetosivat syyttömyyteen. Neljätoistavuotias Grace oli syytteen päätodistaja.

Grace antoi ensimmäisenä todistajanlausunnon. Hän kertoi, että sekä hänen isoäitinsä että tätinsä Jennet ja Ellen Bierley pystyivät muuttumaan koiriksi ja että ne olivat "kummitelleet ja kiusanneet" häntä vuosia. Hän sanoi myös, että he olivat siirtäneet hänet hiustensa avulla heinätornin huipulle. He olivat myös yrittäneet saada hänet hukuttamaan itsensä. Gracen mukaan naiset olivat vieneet hänet Thomas Walshmanin ja tämän vaimon taloon, josta he olivat varastaneet vauvan imemään sen verta. Gracen mukaan lapsi kuoli seuraavana yönä, ja sen jälkeen kun lapsi oli haudattu Samlesburyn kirkkoon, Ellen ja Jennet kaivoivat ruumiin ylös ja veivät sen kotiin. Sen jälkeen naiset keittivät ja söivät osan siitä ja käyttivät loput voidetta, jonka avulla he pystyivät muuttamaan itsensä muihin muotoihin.

Grace kertoi myös, että hänen isoäitinsä ja tätinsä kävivät Jane Southworthin kanssa sapateissa, joita pidettiin joka torstai- ja sunnuntai-ilta Red Bankissa Ribble-joen pohjoisrannalla. Näissä salaisissa tapaamisissa he tapasivat "neljä mustaa, jotka kulkivat pystyssä, mutta eivät kuitenkaan kuin miehet kasvoillaan", ja joiden kanssa he söivät, tanssivat ja harrastivat seksiä.

Thomas Walshman, syytetyn tappamaksi ja syömäksi väitetyn vauvan isä, oli seuraava todistaja. Hän vahvisti, että hänen lapsensa oli kuollut tuntemattomasta syystä noin yksivuotiaana. Hän lisäsi, että Grace Sowerbutts löydettiin makaamasta kuolleena isänsä ladosta noin 15. huhtikuuta, eikä hän toipunut ennen seuraavaa päivää. Kaksi muuta todistajaa, John Singleton ja William Alker, vahvistivat, että Sir John Southworth, Jane Southworthin appiukko, ei ollut halunnut kulkea talon ohi, jossa hänen poikansa asui, koska hän piti Janea "pahana naisena ja noitana".

Tutkimukset

Kirjuri Thomas Potts kirjoitti, että todisteiden kuulemisen jälkeen monet oikeudessa olleet olivat vakuuttuneita syytetyn syyllisyydestä. Kun tuomari kysyi heiltä, mitä he voisivat vastata heitä vastaan esitettyihin syytöksiin, Potts kertoo, että he "lankesivat nöyrästi polvilleen itkien" ja "pyysivät häntä [Bromleytä] Jumalan tähden tutkimaan Grace Sowerbuttsia". Todistajat "alkoivat riidellä ja syyttää toisiaan" ja lopulta myönsivät, että Thompsoniksi kutsuttu katolinen pappi oli valmentanut Gracea hänen kertomuksessaan. Tämän jälkeen Bromley toimitti tytön kahden tuomarin, William Leighin ja Edward Chisnalin, kuulusteltavaksi. Kuulusteluissa Grace myönsi helposti, että hänen tarinansa oli valheellinen, ja sanoi, että Jane Southworthin setä Christopher Southworth eli Thompson, Samlesburyn alueella piileskelevä jesuiittapappi, oli kertonut hänelle, mitä sanoa; Southworth oli Samlesbury Hallin kappalainen ja Jane Southworthin avioliiton kautta syntynyt setä. Leigh ja Chisnal kuulustelivat kolmea syytettyä naista yrittäessään selvittää, miksi Southworth olisi voinut väärentää todisteita heitä vastaan, mutta kukaan heistä ei kyennyt tarjoamaan muuta syytä kuin sen, että jokainen heistä "kuuluu [anglikaaniseen] kirkkoon".

Kun lausunnot oli luettu oikeudessa, Bromley määräsi valamiehistön toteamaan vastaajat syyttömiksi todeten seuraavaa:

Jumala on pelastanut teidät yli odotusten, rukoilen Jumalaa, että käyttäisitte tämän armon ja suosion hyvin, ja varokaa, ettette lankea seuraavassa. Ja niin oikeus määrää, että teidät vapautetaan.

Potts päätti kirjansa sanoihin: "Näin nämä viattomat luontokappaleet pelastettiin tämän kunniakkaan tuomarin suuren huolenpidon ja vaivannäön ansiosta tämän salaliiton vaarasta; tämä papin pilvinen toiminta paljastettiin".".

Lähes kaikki, mitä oikeudenkäynneistä tiedetään, on peräisin Lancaster Assizesin kirjurin Thomas Pottsin laatimasta pöytäkirjasta. Potts sai oikeudenkäynnin tuomareilta käskyn kirjoittaa raporttinsa, ja hän oli saanut työnsä valmiiksi 16. marraskuuta 1612. Bromley tarkisti ja korjasi käsikirjoitusta ennen sen julkaisemista vuonna 1613 ja totesi sen olevan "totuudenmukainen raportti" ja "sopiva ja julkaisemisen arvoinen". Vaikka kirja on kirjoitettu näennäisesti sanatarkaksi kertomukseksi, se ei ole kertomus siitä, mitä oikeudenkäynnissä todella sanottiin, vaan pikemminkin pohdinta siitä, mitä tapahtui. Siitä huolimatta Potts "näyttää antavan yleisesti ottaen luotettavan, vaikkakaan ei kattavan selostuksen Assize-oikeudenkäynnin noituusoikeudenkäynnistä, kunhan lukija on jatkuvasti tietoinen siitä, että hän käyttää sanatarkkojen kertomusten sijasta kirjallista aineistoa".

Potts kirjoittaa oikeudenkäynnin johdannossaan: "Näin olemme jättäneet Pendlen metsän Graundin noidat hetkeksi hyvin riittävien valamiehistön harkittavaksi." Bromley oli tuolloin jo kuullut kolmea Pendlen noitaa, jotka olivat tunnustaneet syyllisyytensä, mutta hänen oli vielä käsiteltävä muut, jotka pitivät kiinni syyttömyydestään. Hän tiesi, että ainoa todistus heitä vastaan tulisi yhdeksänvuotiaalta tytöltä ja että kuningas Jaakko oli varoittanut tuomareita tutkimaan huolellisesti noitia vastaan esitetyt todisteet ja varoittanut hyväuskoisuudesta. Oikeudenkäyntiä koskevan kertomuksen päätteeksi Potts sanoo, että se keskeytettiin odotetussa järjestyksessä "erityisellä määräyksellä ja käskyllä", oletettavasti oikeudenkäynnin tuomareiden toimesta. Kun Bromley oli tuominnut kolme noitaa kuolemaan, hän saattoi haluta välttää epäilyjä hyväuskoisuudesta esittämällä Grace Sowerbuttsin esittämien todisteiden "mestarillisen paljastamisen", ennen kuin hän käänsi huomionsa takaisin Pendlen noitien jäljelle jääneisiin.

Potts toteaa, että "tässä Lancashiren kreivikunnassa ... voidaan nyt oikeutetusti sanoa olevan yhtä paljon erilaisia noitia kuin seminaareja, jesuiittoja ja papisteja", ja kuvailee kolmen syytetyn naisen olleen aikoinaan "itsepäisiä papisteja ja tulleen nyt kirkkoon". Tuomarit olisivat varmasti halunneet, että kuningas Jaakko, oikeuslaitoksen johtaja, olisi pitänyt heitä päättäväisenä, koska he olivat puuttuneet päättäväisesti sekä katolisiin uskottomiin että noituuteen, jotka olivat "kaksi suurta uhkaa jaakkoilaiselle järjestykselle Lancashiressä". Viranomaiset epäilivät Southworthien perheen kotia Samlesbury Hallia katolisten pappien turvapaikaksi, ja se oli hallituksen salaisen tarkkailun alaisena jo jonkin aikaa ennen vuoden 1612 oikeudenkäyntiä. Saattaa olla, että tuomari Robert Holdenin tutkimusten motiivina oli ainakin osittain halu "savustaa sen jesuiittakappalainen" Christopher Southworth.

Englannin kokemukset noituudesta poikkesivat jonkin verran eurooppalaisista, ja siellä oli vain yksi todella laajamittainen noitajahti, Matthew Hopkinsin jahti Itä-Angliassa vuonna 1645. Tuon yhden tapauksen osuus oli yli 20 prosenttia siitä noitien määrästä, joka Englannissa teloitettiin 1400-luvun alun ja 1800-luvun puolivälin välisenä aikana, eli arviolta alle 500 noitaa. Englannin oikeusjärjestelmä poikkesi myös merkittävästi Euroopassa käytössä olleesta inkvisitorimallista, joka edellytti, että kansalaiset syyttivät naapureitaan jostakin rikoksesta ja että jutun ratkaisi vertaisistaan koostuva valamiehistö. Ajanjakson englantilaiset noitaoikeudenkäynnit "pyörivät kansanuskomusten ympärillä, joiden mukaan noituuden rikos oli ... pahaa tekoa", josta oli esitettävä konkreettisia todisteita.

Potts omistaa useita sivuja melko yksityiskohtaiselle kritiikille Grace Sowerbuttsin lausunnossa esitetyistä todisteista ja antaa näin käsityksen 1600-luvun alkupuolella vallinneista ristiriidoista protestanttisen instituution noituutta koskevan näkemyksen ja tavallisen kansan uskomusten välillä, joihin saattoivat vaikuttaa Christopher Southworthin kaltaisten katolisten pappien mannermaiset näkemykset. Toisin kuin eurooppalaiset kollegansa, englantilainen protestanttinen eliitti uskoi, että noidat pitivät tuttuja eli seuraeläimiä, joten ei pidetty uskottavana, että Samlesburyn noidilla ei ollut yhtään. Myös Gracen tarina sapatista oli tuohon aikaan englantilaisille tuntematon, vaikka usko tällaisiin noitien salaisiin kokoontumisiin olikin Euroopassa laajalle levinnyt. Useimmat tuon ajan demonologit, kuningas Jaakko mukaan luettuna, olivat sitä mieltä, että vain Jumala saattoi tehdä ihmeitä ja että hän ei ollut antanut luonnonlakien vastaista valtaa niille, jotka olivat liittoutuneet paholaisen kanssa. Siksi Potts hylkää Sowerbuttsin väitteen, jonka mukaan Jennet Bierley muutti itsensä mustaksi koiraksi, kommentoimalla: "Haluaisin tietää, millä keinoin kukaan pappi voi pitää tätä todisteita yllä". Yhtä kevyesti hän hylkää Gracen kertomuksen sapatista, johon hän väittää osallistuneensa ja jossa hän tapasi "neljä mustaa olentoa ... jotka eivät muistuta ihmisiä kasvoiltaan", kommentoimalla, että "seminaari [pappi] erehtyy luulemaan kasvoja jaloista: Sillä Chattox [yksi Pendlen noidista] ja kaikki hänen noitatoverinsa ovat yhtä mieltä siitä, että piru on sorkkajalkainen; mutta Fanciella [Chattoxin tutulla] oli erittäin hyvät kasvot, ja hän oli kunnon mies."".

On ehkä epätodennäköistä, että syytetyt naiset olisivat jättäneet kiinnittämättä tutkintatuomarin huomion heidän Grace Sowerbuttsin motiiveja koskeviin epäilyihinsä ensimmäisellä kuulustelukerralla ja tekivät sen vasta aivan oikeudenkäynnin lopussa, kun tuomari kysyi heiltä, oliko heillä mitään sanottavaa puolustuksekseen. Samlesburyn noitien oikeudenkäynti vuonna 1612 saattoi olla "suurelta osin katolilaisten vastaista propagandaa" tai jopa "näytösoikeudenkäynti", jonka tarkoituksena oli osoittaa, että Lancashire oli puhdistumassa paitsi noidista myös "paavillisista juonittelijoista".

Jälkiseuraukset

Bromley saavutti toivomansa ylennyksen Midlands Circuitiin vuonna 1616. Kuningas Jaakko antoi Pottsille vuonna 1615 Skalme Parkin hoitajan paikan kasvattaa ja kouluttaa kuninkaan ajokoiria. Vuonna 1618 hänelle annettiin tehtäväksi "kerätä viemäreitä koskevien lakien mukaiset maksut kahdenkymmenenyhden vuoden ajan". Jane Southworthin vanhin poika Thomas peri lopulta isoisänsä Samlesbury Hallin tilan.