Dido (Elissa/Alyssa) – Karthagon perustaja ja myyttinen kuningatar
Dido (Elissa/Alyssa) — Karthagon perustaja ja myyttinen kuningatar: tarina vallasta, rakkaudesta ja jumalallisesta palvonnasta antiikin legendassa.
Antiikin kreikkalaisten ja roomalaisten kirjoittajien mukaan Dido oli Karthagon perustaja ja ensimmäinen kuningatar. Karthago oli kaupunki maassa, joka tunnetaan nykyään Tunisiana. Dido eli 9. vuosisadalla eaa. (noin 3000 vuotta sitten). Jotkin osat hänen elämästään saattavat pitää paikkansa. Toiset osat ovat myyttejä. Parhaiten hänet tunnetaan roomalaisen runoilijan Vergiliuksen Aeneis-kirjassa olevasta tarinasta. Joissakin häntä koskevissa kirjoituksissa häntä kutsutaan nimellä Alyssa tai Elissa. Häntä palvottiin jumalattarena myös muinaisessa Karthagossa.
Legendan pääpiirteet
Perinteisen kertomuksen mukaan Elissa oli feeniksiläisen Tyyron kuninkaan sukua. Hänen veljensä, jonka nimi mainitaan eri lähteissä (esim. Pygmalion), surmasi Elissan miehen, ja Elissa pakeni Välimeren yli Pohjois-Afrikkaan perustamaan uuden kaupungin. Legendassa hän neuvotteli paikallisten heimojen kanssa saadakseen asettua maahan ja käytti oveluutta: hän pyysi niin paljon maata kuin olisi saanut peittää härännahkalla, ja sitten leikkasi nahat ohuiksi suikaleiksi, joilla hän ympäröi pienen kukkulan — siitä syntyi kaupungin varhaisnimitys Byrsa (”nahka, paasi”).
Vergiliuksen Aeneis antaa Didon tarinalle romanttisen ja traagisen sävyn: Dido rakastuu pakolaisesta sankarista Aeneakseen, mutta Aeneas lähtee jatkamaan kohtaloaan. Hylättynä Dido tekee itsemurhan ja kiroaa Aeneasta ja hänen jälkeläisiään, mikä roomalaisessa perinteessä selittää Rooman ja Karthagon vihollisuuden, joka huipentui myöhemmin kolmeen Punaiseen sotaan.
Historian ja arkeologian näkökulma
Myytit Didosta ja Karthagon perustamisesta yhdistävät feenikialaisen siirtokaupunkiperinteen ja paikalliset kertomukset. Roomalaiset kirjoittajat, kuten Vergilius, muokkasivat tarinaa oman aikansa ja kirjallisten tavoitteidensa mukaan. Historiallisesti Karthago oli feenikialainen siirtokunta, ja arkeologiset löydöt Tunisian rannikolta viittaavat siihen, että alueella oli asutusta 9.–8. vuosisadalla eaa. — eli perinteinen perustamisaika on mahdollisesti tosi ajan puitteissa, vaikkakin yksityiskohdat perustajahahmon elämästä ovat epävarmoja.
Nimi Elissa (myös Alyssa) liittyy todennäköisesti feenikialaiseen tai karthagolaiseen kieleen; tutkijat ovat ehdottaneet yhteyttä muinaisiin foinikialaisiin etunimiin kuten Elishat. Didoa koskevat kertomukset poikkeavat toisistaan lähteestä riippuen: antiikin historioitsijat kuten Timaeus, Justinus ja Diodoros Siculus esittivät kukin omat versionsa tapahtumista.
Didon perintö
Muinaiskarthagolaiset muistivat Didon perustajattarena ja kansallissankarina; joissakin rituaaleissa ja puhuttelussa hän esiintyi lähes jumalhahmona. Roomalainen kirjallisuus on säilyttänyt ehkä kuuluisimman ja vaikutusvaltaisimman kuvan Didosta traagisena rakastajattarena, ja tämä kuva on vaikuttanut myöhempään taiteeseen, kirjallisuuteen ja kansanperinteeseen läpi vuosisatojen.
Vaikka mytologinen kertomus on täynnä symboliikkaa, Dido/Elissa edustaa samalla historiallista ilmiötä: feenikialaisten kauppiaiden ja siirtolaisten leviäminen Välimerelle ja uusien kaupunkien perustaminen Pohjois-Afrikassa, joiden seurauksena syntyi merkittäviä valtiollisia keskuksia kuten Karthago.
Saksalaisen taidemaalarin Heinrich Friedrich Fügerin Didon kuolema.
Varhaisia tarinoita hänen elämästään
Vanhin Didosta kertova tarina on Timaioksen kirjoittama. Hän oli antiikin kreikkalainen historioitsija, joka eli 3. vuosisadalla eaa. Sata vuotta myöhemmin roomalainen historioitsija Pompeius Trogus kirjoitti hänestä. Hänen tarinansa hänestä on nyt kadonnut, mutta myöhempi roomalainen historioitsija Justinus kirjoitti tiivistelmän Troguksen tarinasta. Timaioksen ja Troguksen kertomuksissa Dido oli Tyyron (kaupunki nykyisin Libanoniksi kutsutussa maassa) kuninkaan tytär. Hän oli naimisissa Acerbasin kanssa, joka oli Herkuleksen pappi. Kun Didon veli Pygmalion tappoi Acerbasin, Dido pakeni. Hän otti mukaansa osan kansastaan. He lähtivät ensin Kyprokselle ja sitten Afrikan pohjoisrannikolle paikkaan, joka tunnetaan nykyään Tunisiana.
Kun he saapuivat Afrikkaan, Dido kysyi berberien hallitsijalta, Iarbus-nimiseltä mieheltä, voisiko hän ostaa maata, jotta hänen kansansa voisi perustaa kaupungin. Mies sanoi, että hän voisi ostaa niin paljon maata kuin hän voisi peittää kuolleen härän nahalla. Hän käski väkeään leikkaamaan nahan hyvin ohuiksi suikaleiksi. He levittivät kaikki suikaleet rajojen merkitsemistä varten. Näin he saivat hyvin suuren palan maata. Dido ja hänen kansansa rakensivat maalle kaupungin. Kaupungin nimi oli Karthago, ja Didosta tuli sen ensimmäinen kuningatar. Karthago kasvoi ja siitä tuli hyvin rikas kaupunki. Sinne muutti myös monia berbereitä.
Kun hän näki, miten rikas kaupunki Karthago oli, Iarbus halusi naida Didon. Hän kertoi, että jos Karthago ei menisi hänen kanssaan naimisiin, hän ryhtyisi sotaan Karthagoa vastaan. Dido ei halunnut mennä naimisiin Iarbuksen kanssa. Hän rakasti yhä aviomiestään Acerbasta (Syykeusta). Ennen häitään Iarboksen kanssa hän sytytti suuren nuotion. Hän kertoi, että tuli oli seremonia Acerbasin kunniaksi. Hän sanoi, että kun seremonia oli päättynyt, Iarbus olisi hänen uusi aviomiehensä. Sen sijaan hän kiipesi roviolle, jossa tuli paloi. Sitten hän tappoi itsensä miekalla. Hänen kuolemansa jälkeen karthagolaiset palvoivat häntä jumalattarena. Karthago pysyi hyvin rikkaana ja mahtavana kaupunkina 600 vuoden ajan. Rooma tuhosi sen vuonna 146 eaa.
Dido ostaa maata Karthagoa varten
Aeneas ja Dido Pierre-Narcisse Guérinin maalauksessa
Aeneas ja Dido
Dido tunnetaan nykyään parhaiten tarinasta, joka hänestä kerrotaan Vergiliuksen Aeneiksen kirjoissa 3 ja 4. Vergiliuksen kertomus Didon varhaiselämästä on hyvin samankaltainen kuin Timaioksen ja Troguksen kertomukset. Mutta hänen kertomuksensa siitä, miten hän kuoli, on hyvin erilainen. Vergiliuksen tarinassa Aeneas, muinaisen Troijan kaupungin prinssi, lähtee Karthagoon hävittyään sodan kreikkalaisia vastaan (Troijan sota). Aeneas ja Dido rakastuvat. Aeneas päättää jäädä Karthagoon Didon kanssa. Jupiter-jumala lähettää kuitenkin Merkuriuksen kertomaan Aeneakselle, että hänen on lähdettävä Karthagosta Italiaan. Aeneas ei halua lähteä, mutta tietää, että hänen on tehtävä, mitä Jupiter pyytää. Hän purjehtii miehineen pois Karthagosta. Dido on hyvin surullinen ja hyvin vihainen. Hän sytyttää suuren nuotion polttaakseen kaikki Aeneakselle kuuluneet tavarat. Sitten hän kiipeää tulen huipulle ja tappaa itsensä miekalla, jonka hän antoi Aeneakselle tämän tullessa Karthagoon.
Useimmat sanovat, että Vergilius oli ensimmäinen kirjailija, joka keksi tarinan Aeneasta ja Didosta. Toisten mielestä hän sai idean Gnaeus Naeviuksen pitkästä runosta Bellum Poenicum (Puniset sodat). Naeviuksen runo on suurimmaksi osaksi kadonnut, joten sitä on vaikea tietää varmasti.
Vergiliuksen ajoista lähtien hänen tarinastaan Aeneasta ja Didosta on kirjoitettu monia näytelmiä ja oopperoita. Christopher Marlowe kirjoitti niistä näytelmän vuonna 1583. Sen nimi oli Dido, Karthagon kuningatar. Henry Purcell sävelsi heistä vuonna 1688 oopperan nimeltä Dido ja Aeneas.
Myös italialainen runoilija Pietro Metastasio käytti Vergiliuksen tarinaa librettoonsa (oopperan tarina ja sanat). Sen nimi oli Didone abbandonata. (Sen nimi tarkoittaa italiaksi Didoa, joka on hylätty.) Ensimmäisen oopperan, jossa käytettiin Metastasion librettoa, sävelsi Domenico Sarro vuonna 1724. Seuraavan sadan vuoden aikana tätä librettoa käytti yli 40 muiden säveltäjien oopperaa.
Etsiä