Filippiinien kansainyhteisö

Nimet

Filippiinien kansainyhteisö tunnettiin myös nimellä Filippiinien kansainyhteisö tai yksinkertaisesti kansainyhteisö. Sen viralliset nimet olivat Malasariling Pamahalan ng Pilipinas (pɪlɪˈpinɐs) ja Mancomunidad Filipina (fɪlɪˈpinɐ). Vuoden 1935 perustuslaissa Filippiinit on määritelty maan lyhennetyksi nimeksi ja Filippiinisaaria käytetään vain viitattaessa ennen vuotta 1935 vallinneeseen asemaan ja instituutioihin. Aiemman hallinnon aikana, joka tunnettiin virallisimmin nimellä Filippiinien saarten alue, molemmilla termeillä oli virallinen asema.

Rakenne

Filippiinien kansainyhteisöllä oli oma perustuslaki, joka oli voimassa vuoteen 1973 asti, ja se oli itsehallinnollinen, vaikka ulkopolitiikka ja sotilasasiat olivatkin Yhdysvaltojen vastuulla ja tietyt lait edellyttivät Yhdysvaltain presidentin hyväksyntää.

Sillä oli erittäin vahva presidentti, yksi ainoa kansalliskokous ja korkein oikeus, jotka kaikki koostuivat yksinomaan filippiiniläisistä, sekä vaaleilla valittu asukaskomissaari Yhdysvaltojen edustajainhuoneeseen (kuten Puerto Ricossa nykyään). Hallituksessa oli myös yhdysvaltalainen korkea komissaari ja yhdysvaltalainen sotilasneuvonantaja, ja Filippiinien armeijaa johti kenttämarsalkka.

Vuosina 1939-40 perustuslain muutoksen jälkeen kansalliskokouksen tilalle palautettiin ylempi ja alempi kongressi, joka koostui Filippiinien senaatista ja edustajainhuoneesta.

Historia

Aloita

Ennen vuotta 1935 Yhdysvaltain aluehallintoa eli saarihallitusta johti kenraalikuvernööri, jonka nimitti Yhdysvaltain presidentti. Joulukuussa 1932 Yhdysvaltain kongressi hyväksyi Hare-Hawes-Cutting Act -lain (ensimmäinen Filippiinien itsenäisyyslaki), jonka lähtökohtana oli filippiiniläisten itsenäisyyden myöntäminen. Lakiehdotuksen säännöksiin sisältyi useiden sotilas- ja laivastotukikohtien varaaminen Yhdysvalloille sekä tullien ja kiintiöiden asettaminen Filippiinien viennille. Presidentti Herbert Hoover käytti veto-oikeuttaan, mutta Yhdysvaltain kongressi kumosi veto-oikeuden vuonna 1933 ja hyväksyi lain. Filippiinien senaatin silloinen presidentti Manuel L. Quezon kuitenkin vastusti lakiesitystä, ja myös Filippiinien senaatti hylkäsi sen.

Tämä johti uuden Tydings-McDuffie-lain eli Filippiinien itsenäisyyslain laatimiseen ja hyväksymiseen, joka mahdollisti Filippiinien kansainyhteisön perustamisen ja 10 vuoden rauhanomaisen siirtymäkauden täydelliseen itsenäisyyteen. Kansainyhteisö vihittiin virallisesti käyttöön 15. marraskuuta 1935.

Perustuslakikokous kutsuttiin koolle Manilaan 30. heinäkuuta 1934. Helmikuun 8. päivänä 1935 valmistelukunta hyväksyi Filippiinien tasavallan vuoden 1935 perustuslain äänin 177-1. Presidentti Franklin D. Roosevelt hyväksyi perustuslain 23. maaliskuuta 1935, ja se ratifioitiin kansanäänestyksellä 14. toukokuuta 1935.

Lokakuussa 1935 pidettiin Filippiinien presidentinvaalit. Ehdokkaina olivat muun muassa entinen presidentti Emilio Aguinaldo ja Filippiinien itsenäisen kirkon johtaja Gregorio Aglipay. Voittajiksi julistettiin Manuel L. Quezon ja Sergio Osmeña Nacionalista-puolueesta, jotka saivat presidentin ja varapresidentin paikat.

Kansainyhteisön hallitus vihittiin virkaan aamulla 15. marraskuuta 1935 Manilan vanhan kongressirakennuksen portailla pidetyissä juhlallisuuksissa. Tilaisuuteen osallistui noin 300 000 ihmistä.

Ennen toista maailmansotaa

Uusi hallitus aloitti kunnianhimoisen kansakunnan rakentamispolitiikan valmistellakseen taloudellista ja poliittista itsenäisyyttä. Niihin kuuluivat maanpuolustus (kuten vuoden 1935 maanpuolustuslaki, jolla järjestettiin asevelvollisuus), talouden parempi valvonta, demokraattisten instituutioiden täydellistäminen, koulutusuudistukset, liikenteen parantaminen, paikallisen pääoman edistäminen, teollistaminen ja Mindanaon kolonisointi.

Suuriksi ongelmiksi osoittautuivat kuitenkin epävarmuustekijät, jotka liittyivät erityisesti Kaakkois-Aasian diplomaattiseen ja sotilaalliseen tilanteeseen, Yhdysvaltojen sitoutumiseen tulevaan Filippiinien tasavaltaan ja talouskehitykseen suuren laman vuoksi. Tilannetta vaikeuttivat lisäksi maatalouslevottomuudet sekä Osmeñan ja Quezonin väliset valtataistelut, erityisesti sen jälkeen, kun Quezon sai luvan tulla valituksi uudelleen yhden kuusivuotiskauden jälkeen.

Politiikan tehokkuuden tai epäonnistumisen asianmukainen arviointi on vaikeaa Japanin hyökkäyksen ja miehityksen vuoksi toisen maailmansodan aikana.

Toinen maailmansota

Japani hyökkäsi yllättäen Filippiineille 8. joulukuuta 1941. Filippiinien kansainyhteisön hallitus kutsui Filippiinien armeijan Yhdysvaltain Kaukoidän armeijan joukkoihin, jotka vastustaisivat Japanin miehitystä. Manila julistettiin avoimeksi kaupungiksi sen tuhoamisen estämiseksi, ja japanilaiset miehittivät sen 2. tammikuuta 1942. Samaan aikaan taistelut japanilaisia vastaan jatkuivat Bataanin niemimaalla, Corregidorissa ja Leytellä, kunnes Yhdysvaltain ja Filippiinien joukot antautuivat lopullisesti toukokuussa 1942.

Quezon ja Osmeña saatettiin joukkojen saattamina Manilasta Corregidoriin, ja myöhemmin he lähtivät Australiaan ja sitten Yhdysvaltoihin. Siellä he perustivat maanpaossa toimivan hallituksen, joka osallistui Tyynenmeren sotaneuvostoon ja Yhdistyneiden Kansakuntien julistukseen. Maanpaossa ollessaan Quezon sairastui tuberkuloosiin, johon hän myöhemmin kuoli. Osmeña tuli hänen tilalleen presidentiksi.

Samaan aikaan Japanin armeija järjesti Filippiineille uuden hallituksen, joka tunnettiin nimellä Filippiinien toinen tasavalta ja jota johti presidentti José P. Laurel. Tämä hallitus oli lopulta hyvin epäsuosittu.

Japanin miehityksen vastustus jatkui Filippiineillä. Siihen kuului Hukbalahap ("Japanin vastainen kansanarmeija"), johon kuului 30 000 aseistautunutta ihmistä ja joka hallitsi suurta osaa Keski-Luzonista. Myös Filippiinien armeijan jäänteet taistelivat japanilaisia vastaan sissisodan avulla, ja se onnistui, sillä kaikki paitsi 12 maakuntaa 48:sta vapautettiin.

Amerikkalaisen kenraali Douglas MacArthurin armeija laskeutui Leyteen 20. lokakuuta 1944, ja heidät kaikki otettiin vastaan vapauttajina, samoin kuin Filippiinien kansainyhteisön joukot, kun pian seurasi muita amfibialaskuja. Taistelut jatkuivat Filippiinien syrjäisissä kolkissa, kunnes Japani antautui elokuussa 1945, ja antautuminen allekirjoitettiin 2. syyskuuta Tokionlahdella. Filippiiniläisten tappiot nousivat arviolta miljoonaan, ja Manila kärsi suuria vahinkoja, kun tietyt japanilaiset joukot kieltäytyivät tyhjentämästä kaupunkia (vastoin Japanin ylijohdon käskyjä).

Filippiinien sodan jälkeen Filippiinien kansainyhteisö palautettiin, ja itsenäisyyttä valmisteleva vuoden mittainen siirtymäkausi alkoi. Huhtikuussa 1946 pidettiin vaalit, joissa Manuel Roxas voitti itsenäisen Filippiinien tasavallan ensimmäisenä presidenttinä ja Elpidio Quirino varapresidenttinä. Japanin miehitysvuosista huolimatta Filippiinit itsenäistyi täsmälleen suunnitellusti kymmenen vuotta aiemmin, 4. heinäkuuta 1946.

Itsenäisyys

Kansainyhteisö päättyi, kun Yhdysvallat tunnusti Filippiinien itsenäisyyden 4. heinäkuuta 1946, kuten oli suunniteltu. Talous pysyi kuitenkin edelleen riippuvaisena Yhdysvalloista. Tämä johtui Bell Trade Actista, joka tunnetaan myös nimellä Filippiinien kauppaa koskeva laki ja joka oli edellytyksenä sotakorvausavustusten saamiselle Yhdysvalloilta.

23. maaliskuuta 1935 : Perustuslakikokous. Istumassa vasemmalta oikealle: George H. Dern, presidentti Franklin D. Roosevelt ja Manuel L. Quezo.


Manuel L. Quezon vierailee Franklin D. Rooseveltin luona Washingtonissa maanpaossa ollessaan.


Kenraali MacArthur ja presidentti Osmeña palaavat Filippiineille.

Politiikat

Kansannousut ja maatalousuudistus

Tuolloin vuokraviljelijöiden valitukset johtuivat usein osakasviljelyjärjestelmän aiheuttamista veloista sekä väestön dramaattisesta kasvusta, joka lisäsi vuokraviljelijäperheiden taloudellisia paineita. Tämän seurauksena Kansainyhteisö käynnisti maatalousuudistusohjelman. Ohjelman onnistumista haittasivat kuitenkin jatkuvat yhteenotot vuokralaisten ja maanomistajien välillä.

Esimerkkinä näistä yhteenotoista voidaan mainita Benigno Ramosin Sakdalista-liikkeensä kautta käynnistämä yhteenotto, jossa kannatettiin veronalennuksia, maareformeja, suurtilojen eli haciendojen hajottamista ja amerikkalaissuhteiden katkaisemista. Keski-Luzonissa toukokuussa 1935 tapahtunut kansannousu vaati noin sata kuolonuhria.

Kansallinen kieli

Koska Filippiinien kielten määrä oli hyvin moninainen, vuonna 1935 laadittiin Filippiinien perustuslakiin ohjelma "yhteisen kansallisen kielen kehittämiseksi ja käyttöön ottamiseksi nykyisten alkuperäismurteiden pohjalta". Kansainyhteisö perusti Surian ng Wikang Pambansa (kansallinen kieli-instituutti), jonka jäseninä oli Quezon ja kuusi muuta jäsentä eri etnisistä ryhmistä. Asiasta pidettiin neuvottelu, ja tagalog (sen laajan kirjallisen perinteen vuoksi) valittiin "kansallisen kielen" perustaksi, jota kutsuttiin "filippiiniksi".

Vuonna 1940 Kansainyhteisö antoi luvan laatia kielen sanakirjan ja kielioppikirjan. Samana vuonna hyväksyttiin kansainyhteisön laki 570, jonka nojalla pilipinosta tuli virallinen kieli itsenäisyyden myötä.

Talous

Kansainyhteisön talous perustui enimmäkseen maanviljelyyn. Maanviljelijät viljelivät abacaa, kookospähkinöitä ja kookosöljyä, sokeria ja puutavaraa. Muut ulkomaiset tulot tulivat Filippiineillä sijaitsevissa Yhdysvaltain armeijan, laivaston ja ilmavoimien tukikohdissa, kuten Subic Bayn laivastotukikohdassa ja Clarkin lentotukikohdassa, käytetyistä rahoista. Talous oli hyvä, kunnes toinen maailmansota pysäytti kasvun.

Demografiset tiedot

Vuonna 1941 Filippiinien väkiluku oli arviolta 17 000 000 ja Manilan väkiluku 684 000. Kiinalaisten määrä nousi 117 000:een. Lisäksi japanilaisia oli 30 000, joista 20 000 asui Davaossa, ja 9 000 yhdysvaltalais-meksikolaista. Englantia puhui 27 prosenttia väestöstä. Espanjaa puhui vain 3 prosenttia.

Seuraavassa esitetään arvio vallitsevien kielten puhujien määrästä:

• Cebuano: 4,620,685
• Tagalog: 3,068,565
• Ilocano: 2,353,518
• Hiligaynon: 1,951,005
• Waray-Waray: 920,009
• Kapampangan: 621,455
• Pangasinan: 573,752

Luettelo presidenteistä

Värit ilmaisevat kunkin presidentin poliittisen puolueen tai puolueryhmittymän vaalipäivänä.

#	Presidentti		Astui virkaan	Jätti toimiston	Puolue	Varapuheenjohtaja	Termi
1		Manuel L. Quezon	15. marraskuuta 1935	1. elokuuta 19441	Nacionalista	Sergio Osmeña	1
							2
2		Sergio Osmeña	1. elokuuta 1944	28. toukokuuta 1946	Nacionalista	avoin
3		Manuel Roxas	28. toukokuuta 1946	4. heinäkuuta 1946²	Liberaali	Elpidio Quirino	3

¹ Kuoli tuberkuloosiin Saranac Lakessa, New Yorkissa.
² Kansainyhteisön hallituksen loppu, itsenäinen tasavalta alkoi.