Deuterokanoniset kirjat: mitä ne ovat, sisältö ja kirkollinen asema
Deuterokanoniset kirjat: niiden historia, sisältö ja kirkollinen asema katolisessa, ortodoksisessa ja protestanttisessa perinteessä — mitä ne ovat ja miksi ne erottautuvat.
Deuterokanoniset kirjat tarkoittaa kreikaksi "toista kaanonia". Termillä viitataan yleensä niihin Raamatun osiin, joita hyväksyvät Raamatun kanoniksi erityisesti osa kristillisistä kirkoista (lähinnä roomalaiskatoliset ja osa ortodoksisista). Nämä teokset tunnetaan pääosin kreikankielisistä käsikirjoituksista, erityisesti Septuagintasta, joka oli laajassa käytössä hellenistisissä juutalaisyhteisöissä. Useimmat deuterokanoniset kirjat muodostuivat 3.–1. vuosisadalla eaa. ja ne kuuluivat monien antiikin kirkkojen ja Septuagintan lukemistoon.
Deuterokanoniset kirjat eivät kuulu juutalaiseen Tanakhiin (jonka usein kutsutaan myös heprealaiseksi Raamatuksi), vaikka joissain juutalaisissa lähteissä ja rabbiinisissa teksteissä on viitteitä näiden teosten käyttämisestä tai lainaamisesta. Nykyinen juutalainen kaanon vakiintui antiikin myöhäisajalla, ja Masoreettinen tekstiperinne sai lopullisemman muotonsa noin 9.–10. vuosisadalla jKr.
Historiallisesti deuterokanoniset kirjat olivat osa monien varhaiskristillisten yhteisöjen Raamattukirjallisuutta, koska Septuagintaa käytettiin laajasti. Myös monet kirkkoisät lainasivat tai siteerasivat näitä teoksia. Käsitykset niiden asemasta vaihtelevat kuitenkin: joidenkin kirkkojen traditiossa ne nostettiin varsinaisen kanonin osaksi, kun taas protestanttinen reformaation myötä monet protestanttiset liikkeet siirsivät ne kaanonin ulkopuolelle tai asettivat niitä luettavaksi "apokryfikirjoina" tai opettavaiseen käyttöön.
Katoliset kirkot pitävät deuterokanonisia kirjoja osana Vanhaa testamenttia. Yleisimmin katolisten listoilla mainittavia teoksia ovat:
- Tobitin kirja
- Judithin kirja
- Ensimmäinen makkabealaiskirja, jota kutsutaan myös nimellä 1. makkabealaiskirjaksi.
- Toinen Makkabealaisten kirja, jota kutsutaan myös nimellä 2 Makkabealaiskirje.
- Salomon viisaus, jota kutsutaan myös viisauden kirjaksi.
- Sirachin kirja, jota kutsutaan myös nimellä Ecclesiasticus.
- Barukin kirja, jonka viimeinen luku on Jeremian kirje.
Danielin kirja ja Esterin kirja esiintyvät katolisissa painoksissa laajennettuina versioina: niissä on kreikankielisiä lisäosia ja tarinoita, joita ei ole Masoreettisessa tekstissä tai useimmissa protestanttisissa käännöksissä.
Lyhyet kuvaukset listassa mainituista kirjoista (avaimena niiden sisältöön):
- Tobit – rakkaustarina ja pyhän hyväntekeväisyyden teema; päähenkilö Tobit, hänen poikansa Tobias ja enkelin välitys (arkkienkeli Raphael).
- Judith – kertomus rohkeasta leskestä Judithistä, joka pelastaa kansansa salamurhalla; korostaa luottamusta Jumalaan ja toimintaa kansan puolesta.
- 1. makkabealaiskirja – historiallinen kertomus makkabilaiskapinasta ja juutalaisten vastarinnasta Seleukideja vastaan; painottaa kansallista ja uskonnollista vapautusta.
- 2. makkabealaiskirja – teologisempi katsaus koristeltuina kertomuksina marttyyreista, rukouksista ja jumalallisesta oikeudenmukaisuudesta; sisältää myös opetuksia kuolleiden puolesta rukoilemisesta.
- Salomon viisaus (Wisdom of Solomon) – hellenististä viisausperinnettä yhdistävä teos, jossa pohditaan viisauden luonnetta ja jumalallista palkintoa hurskaille.
- Sirach (Ecclesiasticus) – käytännöllistä viisausohjeistusta moraalista, perhesuhteista ja yhteisön elämää varten; usein rinnastettu Sananlaskuihin.
- Baruk – profeettisia ja hartausluonteisia tekstejä, sisältää muun muassa yhteisön tunnustuksen ja lohdutuksen sanoja sekä tekstejä, jotka liittyvät Jeremian traditioon.
- Danielin ja Esterin lisäykset – sisältävät aineksia, kuten Azariaan rukouksen (liekin keskellä), Susannan oikaisun ja Belin sekä lohikäärmeen kertomuksen (Daniel) sekä useita lisäkirjeitä ja rukouksia (Ester), jotka täydentävät kertomuksia ja niiden teologista sanomaa.
Kirkollinen asema vaihtelee:
- Katolinen kirkko vahvisti deuterokanonisten kirjojen asemansa viralliseksi osaksi Vanhaa testamenttia Trenton kirkolliskokouksessa vuonna 1546, jossa hyväksyttiin myös ne painokset ja muodot, joita katolinen traditio piti kanonisina.
- Ortodoksisissa kirkoissa perimys vaihtelee: useimmat ortodoksiset kirkot hyväksyvät deuterokanonisia kirjoja ja lisäksi joitakin muita teoksia (esim. Psalm 151, rukous Manasselle, 3. makkabealainen kirja yms.) riippuen paikallisesta traditiosta.
- Protestanttisessa perinteessä moni kirkkokunta ei pidä deuterokanonisia kirjoja kanonisina ja käyttää termiä apokryfikirjoja viitatessaan niihin. Protestanttisessa Raamattuperinteessä nämä teokset sijoitettiin usein erilliseksi osastoksi tai ne unohdettiin kanonisessa asemassa. Martin Luther piti monia näistä kirjoista hyödyllisinä luettavina, kun taas Johannes Calvin luki ja tutki niitä, mutta ei hyväksynyt niitä samanarvoisiksi kuin heprealaisia kirjoja.
Teologisesti ja käytännön elämässä deuterokanonisilla kirjoilla on ollut vaikutusta esimerkiksi moraaliseen opetukseen, rukouselämään, enkelituntemukseen ja marttyyriuden korostamiseen. Lisäksi 2. makkabealaiskirjan tekstit, jotka puhuvat rukoilusta kuolleiden puolesta, on usein nähty yhtenä teksteinä, joihin katolinen teologia viittaa esimerkiksi opissa ristinpuoleisesta puhdistautumisesta (keskiaikainen oppi kiirastulesta) — mutta nämä tulkinnat ja johtopäätökset riippuvat teologisesta traditiosta.
Yhteenvetona: deuterokanoniset kirjat ovat osa monien kristillisten perinteiden pyhää kirjallisuutta, mutta niiden kanoninen asema vaihtelee historiallisen kehityksen ja kirkollisten päätösten mukaan. Ne tarjoavat runsaasti historiallista, viisaudellista ja liturgista materiaalia, ja niiden asema on ollut merkittävä sekä kirkollisessa käytännössä että raamatuntulkinnassa.
Kysymyksiä ja vastauksia
Q: Mitä tarkoittaa "deuterokanoninen"?
V: Deuterokanoninen tarkoittaa kreikaksi "toista kaanonia", ja sillä viitataan yleensä niihin Raamatun osiin, joita käyttävät vain jotkut kristilliset kirkot (lähinnä roomalaiskatoliset ja ortodoksiset).
K: Milloin deuterokanoniset kirjat kirjoitettiin?
V: Deuterokanoniset kirjat, kuten kaikki Vanhan testamentin kirjat, kirjoitettiin kreikankielisiin käsikirjoituksiin Välimeren kreikankielisillä alueilla asuneiden juutalaisten toimesta vuosina 250-50 eaa.
K: Milloin juutalaisessa ja protestanttisessa uskonnossa tunnettu Vanha testamentti kirjoitettiin hepreaksi?
V: Vasta noin vuonna 900 jKr. juutalaisessa ja protestanttisessa uskonnossa tunnettu Vanha testamentti kirjoitettiin hepreaksi ja rajoitettiin siihen, mitä nykyään kutsutaan "kaanoneiksi".
K: Ovatko deuterokanoniset kirjat osa juutalaista Tanakhia (heprealaista Raamattua)?
V: Ei, ne eivät kuulu juutalaiseen Tanakhiin (jota kutsutaan myös heprealaiseksi Raamatuksi), vaikka niitä siteerattiin pyhinä kirjoituksina pitkälle keskiajalle, kuten juutalaisesta Mishnasta ja myöhemmistä rabbiinisista kirjoituksista käy ilmi, jopa 6. vuosisadalle jKr. asti. Nykyinen juutalainen kaanon oli suljettu 10. vuosisadalla jKr.
Kysymys: Mitkä ovat esimerkkejä deuterokanonisista kirjoista?
V: Joitakin esimerkkejä deuterokanonisista kirjoista ovat Tobitin kirja, Juuditin kirja, ensimmäinen makkabealaiskirja (1. Makkabealaiskirje), toinen makkabealaiskirja (2. Makkabealaiskirja), Salomon viisaus (Viisauden kirja), Siirakin kirja (Ecclesiasticus), Baarukin kirja, jonka viimeisenä lukuna on Jeremian kirjeenä, Danielin kirja, Ester.
Kysymys: Miksi nämä kirjat ovat pidempiä kuin protestanttisissa Raamatuissa olevat? V: Nämä kirjat ovat pidempiä kuin protestanttisissa Raamattukirjoissa olevat, koska ne sisältävät enemmän tarinoita.
K: Miten protestantit suhtautuvat näihin kirjoihin? V: Monet protestantit eivät hyväksy näitä kirjoja Jumalan innoittamiksi ja käyttävät niistä halventavaa termiä - apokryfikirjat. Martin Luther piti niitä hyvänä luettavana, kun taas Johannes Calvin luki ja tutki niitä, mutta ei katsonut, että niiden pitäisi olla osa Raamattua.
Etsiä