Apokryfikirjat ovat uskonnollisia tekstejä, jotka joissakin Raamatun traditioissa sisältyvät Vanhaan testamenttiin, kun taas toisissa ne jätetään kanonin ulkopuolelle. Sana tulee muinaiskreikan kielen sanasta ἀπόκρυφα (apokryfa), ja kirjan nimestä muodostunut termi tarkoittaa kirjaimellisesti "piilotettuja" kirjoituksia. Nykykielessä termillä viitataan yleensä sellaisiin kirjoituksiin, jotka eivät sisällyneet juutalaisen tai protestanttisen kirkon hyväksymään kaanoniin, mutta käsitteen käyttö vaihtelee kirkkojen ja tutkimussuuntien välillä.

Määritelmä ja nimi

Termiä käytetään kahdella tavalla:

  • Apokryfakirjat – yleisempi protestanttinen nimitys kirjoista, jotka eivät ole osa heidän virallista kaanonia mutta joita joskus painetaan Raamatun väliin tai liitteiksi.
  • Deuterokanoniset kirjat – roomalaiskatolinen nimitys samasta aineistosta; he eivät kutsu niitä apokryfikirjoiksi vaan deuterokanonisiksi, eli "toiseen kaanoniin kuuluviksi".

Miksi nämä kirjat on jätetty pois tai liitetty mukaan?

Syitä kirjojen erilaisiin asemiin ovat muun muassa:

  • Alkuperäkieli ja tekstiperinne: monet apokryfikirjat tunnettiin alun perin kreikankielisinä ja sisältyivät Septuagintaan, kun taas juutalainen ympäristö vakiinnutti myöhään Masoreettisen tekstin (hepreaksi) kanonin. Tästä syntyi eroa siitä, mitä pidettiin "virallisena" Vanhan testamentin tekstikokoelmana.
  • Ajoitus: osa teksteistä on kirjoitettu myöhäisemmällä kaudella, esimerkiksi hellenistisellä ajanlaskulla, ja siksi ne koettiin joissain piireissä liian myöhäisiksi kanoniin kuuluviksi.
  • Teologinen ja historiallinen käyttökelpoisuus: jotkin tekstit sisälsivät teemoja tai kertomuksia, jotka eivät sopineet yhteen muiden kirjojen kanssa tai joita ei pidetty luotettavina.
  • Kirkollinen käytäntö: varhaiskristilliset seurakunnat käyttivät laajalti Septuagintaa, mikä edisti näiden kirjojen asemaa kristillisessä kirjallisuudessa, mutta juutalainen kanoni vakiintui eri tavalla.

Esimerkkejä ja yleinen luettelo

Seuraavat teokset esiintyvät tyypillisesti katolisen kirkkoperinteen deuterokanonisina kirjoina (suomalaiset nimet usein muodossa "—n kirja"):

  • Tobitin kirja (Tobit)
  • Juudit (Judith)
  • Salomonin viisaus (Viisauden kirja)
  • Sirakin kirja (Ecclesiasticus)
  • Barukin kirja (Baruch), mukaan lukien Viestikirje Jeremialle
  • 1. ja 2. Makkabilaiskirja
  • Lisäykset Esteraan (Estherin lisäykset)
  • Lisäykset Danieliin: Azaariaksen rukous ja kolmikon ylistys, Susanna ja Bel ja lohikäärme

Itäisissä ortodoksisissa perinteissä voi esiintyä vielä laajempia listoja (esim. 1. Esran kirja, 3. ja 4. Makkabilaiskirjat, Psalmien 151. psalmi, Manassen rukous), ja joidenkin kirkkokuntien raamatunkäännösten liitteissä nähdään muitakin apokryfisia tekstejä.

Historiallinen kehitys ja kirkkopäätökset

Varhaiskristityt käyttivät paljon Septuagintaa, jonka mukana monet kreikankieliset kirjat tulivat laajalle käytölle. Keskiajan katolisessa perinteessä nämä teokset sisällytettiin usein Vulgataan ja muihin kansallisiin raamatunkäännöksiin. Esimerkiksi Valtuutettu King James -versio sisälsi 1600-luvulla painetussa mainoksessaan erillisen apokryfa-osaston; samassa yhteydessä viitattiin myös Raamatun sisäisiin huomautuksiin, kuten Raamattu ja apokryfitekstin esimerkkinä oleva 2. Esdra 14:46, jossa sanotaan: "Mutta pidä ne seitsemänkymmentä viimeistä, jotta voisit antaa ne vain niille, jotka ovat viisaita kansan joukossa: Sillä niissä on ymmärryksen lähde, viisauden lähde ja tiedon virta."

Reformaation myötä Martti Luther ja monet muut kirkonmiehet palauttivat painopisteen hepreankieliseen kanoniin, jonka seurauksena nämä kirjat jäivät lukuun ottamatta protestanttisten kirkkojen virallista Vanhaa testamenttia. Vuonna 1546 Trenton kirkolliskokous vahvisti roomalaiskatoliselle kirkolle deuterokanonisten kirjojen paikan kaanonissa.

Nykyinen asema ja merkitys

Nykyään apokryfikirjoilla on erilainen asema eri kirkkokunnissa:

  • Roomalaiskatolinen kirkko pitää deuterokanonisia kirjoja osana Raamattua (Roomalaiskatolisissa julkaisuissa ne löytyvät usein osana Vanhasta testamentista).
  • Itäiset ortodoksiset kirkot hyväksyvät useimmiten osan näistä kirjoista ja joissain tapauksissa laajentavat kanoniaan muilla teksteillä.
  • Protestanttiset kirkot eivät yleensä pidä näitä kirjoja kanonisina, mutta jotkut historian- ja katekismaattiset tekstit tunnustavat niiden opettavaisen arvon ja käyttävät niitä lukemisissa tai teologisena lisämateriaalina.

Muita huomioita

On syytä erottaa Vanhan testamentin apokryfiset/deuterokanoniset kirjat Uuden testamentin apokryfiteksteistä, jotka muodostavat oman laajan kokonaisuutensa (esim. apokryfiset evankeliumit ja kirjeet). Tutkimuksessa kiinnitetään huomiota tekstihistoriaan, käännöstraditioihin (esim. Septuaginta vs. Masoreettinen teksti), kirjakäännösten vaikutukseen kansallisiin traditioihin sekä siihen, miten nämä kirjat ovat muokanneet uskonkäytäntöjä ja hengellistä elämää eri yhteisöissä.

Yhteenvetona: termit apokryfikirjat ja deuterokanoniset kuvaavat samaa kirjakokonaisuutta eri näkökulmista — toinen korostaa kirjojen ei-kuulumista tiettyyn kaanoniin, toinen niiden asemaa "toisessa" hyväksytyssä kaanonissa. Kirjojen kohtalo on historian, käännösten ja kirkollisten päätösten summa, ja niiden arvo vaihtelee riippuen siitä, millaista uskonnollista tai tieteellistä näkökulmaa käytetään.