Dissosiatiivinen identiteettihäiriö (DID): oireet, syyt ja hoito

DSM IV:ssä käytetään termejä "identiteetti", "persoonallisuustilat" ja "vaihtoehtoiset identiteetit" puhuttaessa DID:stä, ja toiset ihmiset käyttävät termiä "alters" tarkoittamaan samaa asiaa. Nämä sanat voivat olla hämmentäviä, koska kaikki eivät käytä samaa määritelmää. Ammattilaiset eivät ole päässeet yksimielisyyteen persoonallisuuden erityisestä määritelmästä; myös muut termit, kuten dissosiaatio ja muistinmenetys, voivat olla eri ammattilaisten eri tavoin määrittelemiä. Kun puhutaan DID:stä, sanomalla, että joku vaihtaa persoonallisuutta tai muuttuu, tarkoitetaan, että henkilö puhuu ja toimii eri tavalla ja vastaa yleensä eri nimellä.

Dissosiaatio on oire. Useimmat ihmiset kokevat normaalia dissosiaatiota, jossa he lakkaavat kiinnittämästä huomiota siihen, mitä heidän ympärillään tapahtuu. DID:tä sairastavilla ihmisillä on patologinen dissosiaatio, joka on paljon vakavampaa. Siihen liittyy muisti- ja tarkkaavaisuusongelmia, jotka vaikeuttavat ihmisten työskentelyä, asiointia ja ihmissuhteita. Kaikki ihmiset voivat dissosioitua, mutta jotkut ihmiset voivat tehdä sitä paljon helpommin ja niin pitkälle, että se voi olla epäterveellistä. Jotkut lääkärit uskovat, että trauma aiheuttaa dissosiaatio-oireita, joita esiintyy DID:n kaltaisissa häiriöissä.

DSM-IV:n mukaan DID:n oireita ovat "kahden tai useamman erillisen identiteetin tai persoonallisuustilan esiintyminen" (joita kutsutaan usein "toiseuksiksi") sekä sellaisten asioiden unohtaminen, joita ihmiset eivät normaalisti unohda. Oireet eivät myöskään voi johtua huumeista tai normaalista lapsuuden leikistä. Ihmiset voivat ilmoittaa, että heillä on paljon tai vain pari muutosolentoa. Useimmilla DID-diagnoosin saaneilla ihmisillä on alle kymmenen, vaikka jotkut ovat sanoneet, että heillä on useita tuhansia. DID-diagnoosin saaneella henkilöllä ei voi olla toista dissosiatiivista häiriötä. Koska DID-oireyhtymää sairastavat kuulevat eri alterssien ääniä, se saatetaan sekoittaa skitsofreniaan. Nämä kaksi ongelmaa ovat kuitenkin hyvin erilaisia, ja lääkärit voivat yleensä oikeilla kysymyksillä todeta, onko potilaalla DID vai skitsofrenia. DID diagnosoidaan aina sen perusteella, mitä potilaat kertovat lääkäreilleen ja mitä lääkäri ajattelee tämän tarkoittavan. Ei ole olemassa objektiivisia testejä, joissa käytettäisiin verta tai koneita, joiden avulla voitaisiin todeta, onko henkilöllä DID. DID:tä on tosin yritetty diagnosoida ja tutkia lääketieteellisen kuvantamisen tai aivoskannauksen avulla.

Diagnoosi

DSM käyttää seuraavia kriteerejä DID:n diagnosoimiseksi:

• Ainakin kaksi "erillistä identiteettiä", jotka vuorottelevat käyttäytymisen hallinnassa.
• Kyvyttömyys muistaa "tärkeitä henkilökohtaisia tietoja on liian suuri", jotta sitä voitaisiin pitää "tavanomaisena unohduksena".
• Mikään edellä mainituista ei johdu aineen suorista fysiologisista vaikutuksista tai yleisestä terveydentilasta.

Kansainvälisessä tautiluokituksessa 10 (ICD-10) käytetään termiä multipersoonallisuushäiriö dissosiatiivisen identiteettihäiriön sijasta. Se luokittelee DID:n kohtaan F44.8 "Muut dissosiatiiviset [muuntohäiriöt]".

DID:n syistä on kaksi pääkäsitystä, mutta siitä, kumpi niistä on oikea, vallitsee edelleen erimielisyyttä. Traumamallin mukaan DID:n aiheuttavat vanhemmat tai perhe, jotka pahoinpitelevät tai laiminlyövät lapsiaan. Jotkut näistä lapsista kieltävät kaltoinkohtelun tapahtuvan tai teeskentelevät, että se tapahtuu jollekin toiselle, ja tämä muuttuu lopulta erilaiseksi identiteetiksi tai alteriksi. Useimmat DID-diagnoosin saaneet ihmiset sanovat muistavansa, että heidän vanhempansa tai muut hoitajat ovat pahoinpidelleet heitä lapsena. Kysyttäessä lapsuudestaan DID-potilaat kertovat todennäköisemmin, että heitä on pahoinpidelty tai laiminlyöty kuin ihmiset, joilla on jokin muu diagnoosi. Ajatus siitä, että DID kehittyy lapsuudessa, on kuitenkin kiistanalainen, koska lapsuuden muistikuvat eivät ole kovin luotettavia eikä ole selvää, onko hyväksikäyttö todella tapahtunut. Vaikka DID on diagnosoitu lapsilla, on syytä uskoa, että diagnoosi johtuu pikemminkin vanhempien ja lääkärien vaikutuksesta kuin hyväksikäytöstä. Lapsuusiän DID:stä ei ole tarpeeksi hyvää tieteellistä näyttöä, jotta voitaisiin olla varmoja siitä, että DID todella johtuu hyväksikäytöstä vai jostain muusta.

DID:n iatrogeenisen tai sosiokognitiivisen mallin (SCM) mukaan se syntyy psykoterapian aikana, kun terapeutti luo vääriä muistoja ja potilaat tulevat vakuuttuneiksi siitä, että heillä on useita persoonallisuuksia. Joillakin potilailla saattaa olla suurempi todennäköisyys sairastua DID:hen näissä olosuhteissa, koska he luonnollisesti hyväksyvät todennäköisemmin terapeuttinsa olevan oikeassa DID:n suhteen. SCM:n kannattajat ajattelevat myös, että potilaat ovat nähneet DID:n elokuvissa ja kirjoissa, ja tämä näyttää heille, miten DID:tä sairastavien ihmisten oletetaan käyttäytyvän, minkä vuoksi heidän on helpompi muuttaa käyttäytymistään, kun heidän oletetaan olevan uusi alter. He sanovat myös, että DSM:n kriteerit ovat epäselvät, minkä vuoksi on vaikea päästä yksimielisyyteen siitä, onko potilaalla DID vai jokin muu diagnoosi.

Keskimmäisen kannan mukaan trauma voi muuttaa aivojen muistin toimintaa, jolloin on helpompi muistaa asioita, joita ei ole tapahtunut. On myös esitetty, että varhaiset traumat saattavat saada lapset käyttämään mielikuvitustaan todennäköisemmin teeskennelläkseen, ettei hyväksikäyttöä tai muita kivuliaita tilanteita tapahdu, ja jos he tulevat terapiaan vanhempina, terapeuttien on helpompi vakuuttaa heidät siitä, että heillä on DID.

Ei ole olemassa mitään hoitomenetelmää, joka olisi tieteellisesti todistettu toimivaksi. Useimmat DID-potilaita hoitavat terapeutit käyttävät useita eri lähestymistapoja. Terapia kestää yleensä useita vuosia, eikä se aina toimi. Jotkut terapeutit pyrkivät vähentämään tai poistamaan altereita niin, että potilaalla on vain yksi persoonallisuus, toiset taas eivät. ISSTD suosittelee, että ensin parannetaan potilaan kykyä käsitellä oireita ja elää normaalimpaa elämää ja sitten yritetään käsitellä traumaattisia muistoja. Viimeisenä vaiheena on kaikkien persoonallisuuksien yhdistäminen, jotta potilas pääsee käsiksi kaikkiin muistoihinsa.

Joskus DID-potilaat paranevat ilman apua, mutta tämä ei ole yleistä. Potilailla, joilla on muitakin diagnooseja kuin vain DID, kestää usein kauemmin parantua.

Ei ole tehty laajamittaisia tutkimuksia siitä, kuinka yleistä DID on. ISSTD:n mukaan DID:tä esiintyy 1-3 prosentissa väestöstä ja 1-5 prosentissa sairaaloiden potilasryhmissä. DID on yleisempää naisilla kuin miehillä, mutta tämä saattaa johtua siitä, että DID:tä sairastavat miehet lähetetään vankilaan sairaaloiden sijasta. DID-diagnoosin saaneiden henkilöiden määrä kasvoi noin 200:sta vuonna 1970 noin 20 000:een 1990-luvulla. ISSTD:n mukaan tämä johtuu siitä, että lääkäreillä ei ollut koulutusta tai kokemusta DID:n tunnistamiseksi. Sen sijaan he diagnosoivat ihmisille masennuksen, PTSD:n tai rajatilapersoonallisuushäiriön. STSTD:n kannattajat sanovat, että diagnoosien lisääntyminen johtui siitä, että pieni määrä lääkäreitä diagnosoi suuren määrän ihmisiä ja että suuri määrä terapeutteja alkoi käyttää sellaisia psykoterapiatyyppejä, jotka saivat ihmiset uskomaan, että heillä on DID.

Ennen vuotta 1900 ajateltiin, että DID:n aiheuttivat henget tai aaveet, jotka kontrolloivat ihmisten käyttäytymistä. Ensimmäisen DID-tapauksen kuvasi lääketieteessä sveitsiläinen lääkäri Paracelsus vuonna 1646. DID oli hyvin harvinaista 1970-luvulle asti. Vuosina 1980-1990 lääketieteessä raportoitujen tapausten määrä kasvoi noin 200:sta yli 20 000:een. Vuonna 1994 julkaistiin DSM:n neljäs painos, jossa nimi muutettiin "monipersoonallisuushäiriöstä" "dissosiatiiviseksi identiteettihäiriöksi". DSM:ssä muutettiin myös DID:n diagnosointitapaa. Samana aikana DID:stä kirjoitettiin paljon tieteellisiä artikkeleita, vaikka vuoden 1995 jälkeen vuosittain julkaistujen artikkelien määrä väheni. Nykyään DID:tä tutkitaan vain vähän.

Vaikka DID on hyvin harvinaista, on olemassa paljon kirjoja, näytelmiä ja elokuvia ihmisistä, joilla on DID. Vuonna 1886 Robert Louis Stevenson julkaisi lyhyen kirjan The Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde, joka oli hyvin suosittu. Myöhemmin ihmiset ajattelivat, että tohtori Jekyll ja herra Hyde olivat esimerkkejä henkilöistä, joilla on DID. The Three Faces Of Eve oli vuonna 1957 tehty elokuva naisesta, jolla oli DID. Sybil, suosittu kirja naisesta, jolla on DID, julkaistiin vuonna 1973. Siitä tehtiin elokuva vuonna 1976 ja toisen kerran vuonna 2007. Vuonna 2001 amerikkalaisille ja kanadalaisille psykiatreille tehdyssä tutkimuksessa todettiin, että DID-diagnoosin asettamisesta ja siitä, perustuuko diagnoosi riittävän laadukkaaseen tieteelliseen tietoon, oli paljon erimielisyyttä ja epäilyksiä.

Myös lakimiehet ja lääkärit, jotka työskentelevät lain parissa, pitävät DID:tä hyvin kiistanalaisena. 1990-luvulta lähtien DID on yleistynyt tuomioistuimissa. Ihmiset ovat yrittäneet välttää vankilaan joutumista esimerkiksi murhasta ja sarjaraiskauksesta väittämällä, että heillä on DID, ja lakimiehet ja tuomarit ovat huolissaan ihmisistä, jotka teeskentelevät, että heillä on DID välttääkseen vankilaan joutumisen. Ensimmäisen kerran näin tapahtui vuonna 1976, ja sen jälkeen useimmat rikoksiin syyllistyneet ihmiset, jotka väittävät syyllistyneensä DID:hen, ovat joutuneet vankilaan.