Geisha — perinteinen japanilainen taiteilija ja kulttuurisymboli

Ennen geishojen ilmestymistä jotkut naiset työskentelivät taiteilijoina ja viihdyttäjinä. Heian-kaudella (794-1185) naiset viihdyttivät keisarillisen hovin väkeä laulamalla ja tanssimalla, ja heidät tunnettiin nimellä shirabyōshi (白拍子).

Myöhemmin prostituoituina ja kurtisaaneina työskennelleet naiset viihdyttivät miehiä Japanin punaisissa lyhdyissä. Vuonna 1589 Toyotomi Hideyoshi antoi luvan rakentaa Kiotoon kaupunginosan, joka suljettiin ulkopuolelta muureilla. Shimabaraksi kutsuttu alue oli omistettu huvittelulle. Shimabara perustettiin viralliseksi punaisen valon alueeksi vuonna 1640, ja siitä tuli yksi kolmesta Japanin alueesta, joilla prostituutiota voitiin harjoittaa laillisesti. Kaksi muuta olivat Yoshiwara Tokiossa, joka oli perustettu vuonna 1617, ja Shinmachi Osakassa.

Nämä alueet tunnettiin nimellä yūkaku, ja ne olivat ainoat paikat, joissa naiset saivat olla prostituoituja. Kurtisaaneja kutsuttiin kollektiivisesti nimellä oiran (花魁), ja ne olivat hyvin kalliita. Oiranit myös viihdyttivät miehiä laulamalla, tanssimalla, runoilla, musiikilla ja keskustelulla. Korkeimmassa asemassa olevat oiranit olivat muiden oiranien alaisia tayūita, jotka eivät harjoittaneet prostituutiota. Sen sijaan heillä oli yksi tai kaksi rikasta asiakasta, jotka toimivat heidän suojelijoinaan; nämä miehet maksoivat paljon rahaa siitä, että heidän tayū-asiakkaansa viihdyttivät heitä.

Tayū saattoi käännyttää miehiä pois ja päättää, keitä he viihdyttivät. Tayūt kasvatettiin nuoresta pitäen erittäin taitaviksi erilaisissa taiteen ja viihteen lajeissa, ja monista heistä tuli julkkiksia. Kuuluisista tayūista ja muista oiranista on olemassa monia puupiirroksia ja maalauksia.

Geishat ilmestyivät vasta paljon myöhemmin, Tokugawan kaudella. Alun perin geishat olivat miehiä, jotka kiertelivät punaisen valon kortteleissa viihdyttämässä asiakkaita musiikin, tanssin ja runouden avulla. Tällaiset miehet tunnettiin geishoina, mutta heitä kutsuttiin myös nimillä otoko geisha (男芸者, 'miesgeisha'), hōkan (幇間, 'narrit') ja taikomochi (太鼓持ち, 'rumpalit'), koska he soittivat japanilaista taikorumpua.

Miespuoliset geishat olivat hyvin alhaisen luokan viihdyttäjiä, mutta oiraneita pidettiin ylempänä luokkana. Jokaisen miehen, joka halusi seurustella oiran kanssa, oli noudatettava vaikeita rituaaleja ja etikettiä sekä hankittava tarpeeksi rahaa maksaakseen oiran ajasta. Tämä tarkoitti sitä, että vain rikkaimmat aateliset saivat oiranin viihdyttämänä. Shimabaran ulkopuolelle ilmestyi monia teetaloja (ochaya (お茶屋)), joissa tarjottiin viihdettä, jota ei tarjottu Shimabaran sisällä. Joissakin teetaloissa jotkut naiset harjoittivat halvempaa prostituutiota, ja heitä kutsuttiin sancha-jorōiksi. Toiset naiset, joita kutsuttiin nimellä "odoriko" ("tanssitytöt"), toimivat kuitenkin tanssijoina ja muusikkoina, ja heistä tuli pian hyvin suosittuja. He alkoivat kutsua itseään geishoiksi, kuten Shimabarassa työskentelevät miespuoliset taiteilijat.

Noin vuoteen 1700 mennessä naisgeishoista oli tullut paljon suositumpia kuin miesgeishoista. Muutamaa vuotta myöhemmin lähes kaikki geishat olivat naisia.

Hallitus kielsi geishoja työskentelemästä prostituoituina ja salli heidän toimia vain viihdyttäjinä. Yksi laeista velvoitti heidät sitomaan obinsa (帯) (vyö) taakse, sillä oiranit pitivät sitä edessä merkkinä siitä, että he olivat käytettävissä seksiin. Geishojen oli käytettävä yksinkertaisempia kampauksia, vähemmän hiuskoristeita, vähemmän meikkiä ja yksinkertaisempia kimonoja. Jos oiran syytti geishaa asiakkaiden varastamisesta, geishaa tutkittiin.

Pian geishoista tuli niin paljon suositumpia kuin oiranista, että vuonna 1761 Yoshiwaran viimeinen tayū jäi eläkkeelle. Vaikka tayūt jatkoivat työtään Kiotossa ja Osakassa, oiraneita pidettiin kokonaisuudessaan vanhentuneina, liian perinteisinä ja liian kalliina. Oiranit eivät voineet lähteä punaisen valon kaupunginosista, koska heillä oli paljon velkaa bordellin omistajalle, jossa he työskentelivät, eikä heitä enää pidetty julkkiksina tai muodikkaina. Useimmilla ihmisillä ei ollut varaa palkata heitä. Geishat sen sijaan olivat halvempia ja muodikkaampia, ja he saattoivat lähteä punaisen valon kaupunginosista milloin vain halusivat. He lauloivat suosittuja lauluja eivätkä tarvinneet useita kalliita tapaamisia ennen kuin he viihdyttivät asiakasta. Kiotoon ja muihin kaupunkeihin perustettiin uusia geisha-alueita (hanamachi).

1800-luvulla geishat olivat paremmassa asemassa kuin tavalliset naiset, mutta heillä oli myös ongelmia japanilaisessa yhteiskunnassa. Jotkut köyhät myivät tyttärensä geishataloon, mutta se oli harvinaisempaa kuin jotkut luulevat, sillä monet geishat olivat lähtöisin perheistä, joissa äiti tai joku muu naispuolinen sukulainen oli joskus ollut geisha. Geishat eivät voineet mennä naimisiin, mutta heillä saattoi olla mesenaatti, joka maksoi heidän kulunsa, ja jotkut jäivät eläkkeelle, kun he saivat rikkaan mesenaatin. Toiset miehet maksoivat paljon rahaa uusien tyttöjen neitsyydestä (mizuage), ja jos geishatalon omistaja oli epärehellinen ja ahne, nuori geisha saattoi myydä neitsyytensä useita kertoja eri miehille.

Geishojen maine ja kunnioitus kasvoivat kuitenkin Meiji-restauraation aikana ja vielä enemmän toisen maailmansodan jälkeen. Heidän suojelemisekseen luotiin tärkeitä lakeja. Nuoria tyttöjä ei saanut enää myydä geishataloihin, eikä nuorten geishojen neitsyyttä voinut enää ostaa. Siitä lähtien naisista on tullut geishoja vain omasta vapaasta tahdostaan.

Numero

Vaikka ihmiset puhuvat usein siitä, että Japanissa on enää vähän geishoja ja että he ovat ehkä kuolemassa sukupuuttoon, geishan ammatti on hyvin sitkeä. Historiassa geishojen määrä on joskus laskenut talouden muutosten tai sotien vuoksi. Työssäkäyvien geishojen määrä on kuitenkin yleensä noussut uudelleen pian sen jälkeen.

1920-luvulla Japanissa oli yli 80 000 geishaa. Vuonna 1944 kaikki geishapiirit suljettiin ensimmäisen maailmansodan vuoksi, ja geishojen, kuten kaikkien muidenkin, oli autettava sodassa. Pelkästään Tokiossa lähes 9 000 geishaa viihdytti vielä vieraita, ennen kuin heille kerrottiin, etteivät he enää voineet työskennellä geishoina. Sodan jälkeen geishapiirit avattiin jälleen 25. lokakuuta 1945. Vuoteen 1967 mennessä Tokiossa oli jälleen lähes 5 000 geishaa.

Nykyään geishoja on paljon vähemmän. Nykyään työskentelevien geishojen tarkkaa lukumäärää ei tiedetä, mutta sen arvioidaan olevan noin 1 000-2 000.

21. vuosisata

Nykyään geishat asuvat ja työskentelevät Japanissa eri geisha-alueilla (hanamachi), joilla on omat perinteensä taiteen, koulutuksen ja vaatetuksen suhteen. Tunnetuimmat geishat asuvat Kiotossa, jossa on viisi geishapiiriä. Tunnetuin niistä on Gion Kobu, jota joskus kutsutaan vain Gioniksi. Manu-geishoja on myös Tokiossa ja kaupungeissa, joissa on kuumia lähteitä, kuten Atamissa. Joissakin paikoissa Japanissa ihmiset ovat päättäneet tuoda takaisin geisha-alueita, joissa ei ole ollut geishoja vuosikymmeniin.

Monet geishatalot ja -piirit käyttävät nykyään sosiaalista mediaa mainostaakseen työtään, eikä geishan tarvitse syntyä geishapiiriin työskennelläkseen siellä. Jotkut geishapiirit järjestävät tapahtumia houkutellakseen turisteja. Kiotossa Gion Cornerin kaltaisissa paikoissa järjestetään maikojen esittämiä tansseja, joita kuka tahansa voi mennä katsomaan.

Ihmiset voivat myös maksaa pukeutua geishaksi tai maikoksi päivän ajaksi. Geishaksi tai maikoksi pukeutuminen tunnetaan nimellä henshin. Joissakin pukeutumispalveluissa, kuten Kiotossa, voi kävellä päivän ajan ympäri kaupunkia pukeutuneena. He eivät kuitenkaan pue ketään täysin tarkasti, jotta aitoja geishoja ja maikoja ei voi sekoittaa puvuissa esiintyviin ihmisiin. Jos henshiniin pukeutunut henkilö haluaa olla pukeutunut täsmälleen samoin kuin geisha tai maiko, hän ei voi kävellä ulkona. Useimmat, elleivät kaikki, henshin-palvelut ottavat valokuvia pukeutuneista henkilöistä, jotta he voivat pitää ne itsellään. Oikeilla geishoilla ei ole aikaa ottaa kuvia turistien kanssa, joten useimmat turistien valokuvissa esiintyvät geishaksi tai maikoksi pukeutuneet naiset ovat itse asiassa henshiniin pukeutuneita ihmisiä.

Nuoret naiset, jotka haluavat ryhtyä geishaksi, aloittavat koulutuksensa yleensä yläasteen tai jopa lukion tai korkeakoulun jälkeen. Monet naiset aloittavat uransa aikuisena. Geishat opiskelevat edelleen perinteisiä soittimia, kuten shamisenia, shakuhachia (bambuhuilua) ja rumpuja, sekä perinteisiä lauluja, japanilaista perinteistä tanssia, teeseremoniaa, kirjallisuutta ja runoutta. Toisia geishoja tarkkailemalla oppipojat oppivat myös pukemisen, meikkaamisen ja asiakkaiden kanssa toimimisen vaikeat perinteet.

Geishoja palkataan usein juhliin ja kokoontumisiin teetaloihin tai perinteisiin japanilaisiin ravintoloihin (ryōtei). Heidän aikansa mitataan sen mukaan, kuinka kauan suitsuketikun palamiseen kuluu aikaa, jota kutsutaan senkōdai (線香代) ("suitsuketikkupalkkio") tai gyokudai (玉代) ("jalokivipalkkio"). Kiotossa käytetään sen sijaan termejä ohana (お花) ja hanadai (花代), jotka tarkoittavat "kukkamaksuja". Asiakkaat palkkaavat geishan palvelut geishapiirin liiton tai rekisteritoimiston, kenbanin (検番), kautta, joka huolehtii geishan aikataulusta ja sopii geishalle tapaamisia asiakkaiden viihdyttämiseksi ja perinteisen taiteen harjoittamiseksi.

Perinteisesti geishat aloittivat koulutuksensa hyvin nuorena. Vaikka jotkut tytöt myytiin geishaksi jo lapsena, se ei ollut tavanomainen käytäntö hyvämaineisissa hanamachissa. Geishojen tyttäret kouluttautuivat usein itse geishoiksi.

Harjoittelun ensimmäinen osa on nimeltään "shikomi". Kun tytöt saapuivat ensimmäisen kerran okiyaan, heidät laitettiin palvelijattariksi tai tekemään kaikkea, mitä heille käskettiin. Työ oli vaikeaa, jotta uudet tytöt saatiin "tehtyä" ja "murrettua". Talon nuorimmat shikomit joutuivat odottamaan myöhään yöhön, että vanhempi geisha palasi töistä, joskus jopa kahdelta tai kolmelta yöllä. Tässä koulutusvaiheessa shikomit kävivät kursseja hanamachin geishakoulussa. Nykyaikana tämä vaihe on edelleen olemassa, mutta se on vähemmän rankka kuin ennen. Shikomit tottuvat nyt karyūkain ("kukka- ja pajumaailma") perinteisiin ja pukeutumiseen.

Kun oppipoika oppi geishataidot ja läpäisi viimeisen ja vaikean tanssikokeen, hänet ylennettiin koulutuksen toiseen vaiheeseen, minaraihin, eikä hän enää tehnyt kotitöitä. Tämä vaihe on edelleen olemassa, mutta se on paljon lyhyempi kuin aiemmin (vain kuukausi). Minarai oppii kentällä ja käy juhlissa tanssimassa geishojen kanssa. He eivät kuitenkaan osallistu, vaan vain istuvat, katselevat ja oppivat onee-sanilta (vanhemmilta sisariltaan). Heidän kimononsa ovat taidokkaammat kuin jopa maikojen kimonot, ja ne puhuvat heidän puolestaan.

Lyhyen ajan kuluttua alkaa kolmas ja kuuluisin koulutusvaihe, maiko. Geishan oppipoika viipyi tässä vaiheessa vuosia. Maiko oppii vanhemmilta geishoiltaan ja seuraa heitä jokaiseen esitykseen, jonka hän tekee. Onee-san/imoto-san ("vanhempi sisko/nuorempi sisko") -suhde on hyvin tärkeä. Onee-san opettaa maikolleen kaiken hanamachissa työskentelystä. Hän opettaa hänelle oikeat tavat tarjoilla teetä, soittaa shamisenia ja tanssia sekä kaiken iki-taidosta (ks. alla). Maikoilla on raskas valkoinen meikki ja hienostunut kampaus, ja heidän huulensa on lähes koko ajan maalattu. Heidän kimonoissaan ja obissaan on eloisampia värejä ja runsaampia kirjailuja kuin täysi-ikäisten geishojen kimonoissa ja obissa. Kuten minarai, maiko veloittavat juhliin tai kokoontumisiin menemisestä vähemmän rahaa kuin täysgeishat.

Vain kuuden kuukauden (Tokiossa) tai viiden vuoden (Kiotossa) jälkeen maiko ylennetään täysivaltaiseksi geishaksi ja häneltä peritään täysi hinta ajastaan. Geishat käyttävät vähemmän värikkäitä kimonoja ja meikkaavat itsensä vain työssä tai tanssiaisissa, koska he ovat kypsempiä kuin maiko, ja yksinkertaisempi tyyli tuo esiin geishan oman luonnollisen kauneuden. Geishat pysyvät tällaisina, kunnes jäävät eläkkeelle.

Geishojen on oltava erittäin taitavia perinteisessä japanilaisessa musiikissa, tanssissa ja runoudessa, sillä he käyttävät kaikkia kolmea taitoa työssään. Myös meikkaus-, kampaus- ja pukeutumistaidot ovat erittäin tärkeitä.

Geishan tärkein periaate on iki, joka sai alkunsa 1700-luvulla vastauksena kurtisaanien (oiran) ja heidän tyylistään pitäneiden henkilöiden yltiöpäisiin tapoihin. Oiranit käyttivät hyvin taidokkaita vaatteita, meikkiä ja koruja. Geishat olivat mieluummin hillittyjä ja älykkäämpiä. He loivat iki-tyylin, joka antoi enemmän painoarvoa keskustelulle ja nokkeluudelle. Sen sijaan, että geisha työskentelisi seksin parissa, kuten oiran teki silloin ja yksinkertaiset prostituoidut tekevät yhä, geishat pyrkivät olemaan seksikkäitä. Geisha flirttailee, kiusaa ja vitsailee miesten kanssa, mutta aina taidokkaasti ja tyylikkäästi. Japanilaiset asiakkaat tietävät, ettei heiltä voi odottaa enempää. Miehet nauttivat illuusiosta siitä, mitä ei koskaan tule olemaan. Geisha ei harrasta seksiä asiakkaiden kanssa rahasta. Geishat pitävät mainettaan tärkeämpänä kuin prostituoidut, eivätkä he juuri koskaan solmi suhdetta asiakkaan kanssa. Ne, jotka sen tekevät, toimivat yleensä varovaisesti ja menevät yleensä naimisiin. Kun geisha menee naimisiin, hän yleensä vetäytyy ammatistaan. Geishan tärkein ominaisuus on hänen luotettavuutensa erityisesti japanilaisia asiakkaita kohtaan. Kaiken, mitä asiakkaat tekevät tai kertovat hänelle, on pysyttävä salassa. Kaikki teehuoneessa sanottu tai tehty pysyy nimettömänä.

Geishaksi ryhtyminen vaatii sellaista kurinalaisuutta. Geisha uskoo, että hänen on oltava taideteos itsessään. Hän työskentelee päivittäin parantaakseen kaikkea, mitä tekee. Geishan liikkeet ja tapa kävellä, istua ja puhua ovat hyvin tärkeitä. Hän on geisha koko ajan, myös silloin, kun hän on kotona tai ei ole töissä. Esimerkki omistautumisesta on vanha tapa kangeiko ("oppitunnit kylmässä"). Vielä 1920-luvun alkuun asti geisha-oppilaat laittoivat kätensä jäiseen veteen ja menivät sitten ulos kylmällä säällä harjoittelemaan shamisenin soittamista, kunnes sormet vuotivat verta.

• Maiko
• 

Meikki ja kampaus

• Geisha
• 

Ukiyo-e-maalaus go:ta pelaavasta geishasta (1811).

• Japanilainen teeseremonia
• Kimono
• Mineko Iwasaki
• Oiran