Vihertikka (Picus viridis) — eurooppalainen tikkalaji: tuntomerkit ja elintavat
Vihertikka (Picus viridis) — eurooppalainen tikkalaji: tuntomerkit ja elintavat, muurahaisten syöjä, punainen kruunu, yaffling-kutsu, pesii vanhoissa lehtipuissa ja puoliavoimissa maisemissa.
Vihertikka (Picus viridis) eli eurooppalainen viherpeippo kuuluu Picidae-sukuun. Sitä esiintyy suurimmassa osassa Eurooppaa ja Länsi-Aasiassa. Sen alalajeja on neljä, jotka eroavat toisistaan pääosin levinneisyyden ja pienempien väritys- ja kokovariaatioiden perusteella. Kaikilla alalajeilla on yleisesti vihreä yläpuoli, vaaleampi kellertävä alapuoli ja selkeä punainen kruunu.
Tuntomerkit
Vihertikka on kookkaimpiin tikkoihin kuuluva laji: sen pituus on yleensä noin 30–36 cm ja siipiväli noin 45–51 cm. Laji on tunnistettavissa lähinnä seuraavista piirteistä:
- Väri: vihreän eri sävyt selässä ja siivissä, vaaleampi kellertävä rinta ja vatsa.
- Kruunu: kirkkaanpunainen päälaella.
- Sivukuonon raidat (malaari): koiraalla on usein punainen tai punertava viiru kuonon sivulla (musta reunus), kun taas naaralla tämä viiru on yleensä tummanharmaa tai musta — erot näkyvät parhaiten lähietäisyydeltä.
- Muoto: paksu pää, lyhyet siivet ja pitkä pyrstö; poikkeaa käyttäytymiseltään muista tikasta siinä, että viettää paljon aikaa maassa.
Elintavat ja ravinto
Tikka viettää suuren osan ajastaan muurahaisten ravinnolla ja etsii niitä erityisesti niityiltä, nurmikoilta ja muilta avonaisemmista paikoista. Se käyttää ruuankiskontaan pitkää ja tahmeaa kieltään, jolla se haroo maasta tai muurahaisten pesistä mönkijöitä, toukkia ja aikuisia muurahaisia.
Toisin kuin monet muut tikat, vihertikka ei yleensä rummuta voimakkaasti puissa vaan kommunikoi ja merkitsee reviiriään äänekkäillä huudoilla. Se antaa kovaäänisen, pitkäveteisen "yaffle"–tyyppisen kutsun, joka kuuluu usein alueella toistuvina, naurua muistuttavina sarjoina. Lisäksi laji voi päästää muita käsky- ja hälytyskutsuja, mutta puudrummaa käytetään harvemmin.
Pesiminen ja lisääntyminen
Pesäkolo kaivetaan yleensä kuolleeseen tai pehmeään kohtaan elävässä puussa, rungon halkeamaan tai joskus lahoavaan kantoon. Sopivia pesäpaikkoja ovat erityisesti vanhat lehtipuut ja metsiköiden reunat. Pesäkolon kaivaminen tapahtuu molempien vanhempien voimin.
- Munat: 4–6 munaa pesää kohti.
- Koituminen: munat kuoriutuvat yleensä noin 19–20 päivän kuluttua.
- Poikasten hoito: molemmat vanhemmat ruokkivat poikasia; poikaset lähtevät pesästä tyypillisesti kolmen viikon paikkeilla, riippuen ravintotilanteesta ja säästä.
Elinkaari, levinneisyys ja elinympäristöt
Vihertikka suosii puoliavoimia maisemia, joissa on vanhoja puita pesimäpaikoiksi ja lähellä runsaasti muurahaisia tarjoavia ruokailualueita. Tavallisia elinympäristöjä ovat maisemat, joissa on pieniä metsiköitä, pensasaidat, hajanaiset vanhat puut, metsien reunat ja tulvametsät. Ruokailuun sopivia alueita ovat myös niityt, nummet, istutukset, hedelmätarhat ja nurmikot.
Laji on yleisesti paikallinen muuttaja tai jopa paikallinen pysyvä asukas: eteläisemmillä alueilla se on pysyvä, kun taas pohjoisemmissa populaatioissa voi esiintyä pienimuotoisia siirtymiä talveksi tai huonon ruokavuoden seurauksena.
Suhde ihmiseen ja suojelu
Vihertikka on näkyvä laji puistoissa ja vanhoissa maisemissa, ja sen äänekäs kutsu herättää usein huomiota. Laji on kansainvälisesti suhteellisen vakaa ja luokiteltu IUCN:n mukaan Least Concern -tasolle, mutta paikalliset populaatiot voivat kärsiä elinympäristön muutoksista.
Tärkeimmät uhat ovat vanhojen ja lahovikaisten puiden väheneminen (pesimispaikkojen häviäminen), torjunta-aineiden käyttö, joka vähentää muurahaisten ja muiden hyönteisten määrää, sekä elinympäristöjen pirstoutuminen. Puutarhoissa vihertikan houkuttelemiseksi kannattaa säilyttää tai lisätä lahopuita, jättää osa nurmikosta niittämättä ja välttää hyönteismyrkkyjä.
Muuta kiinnostavaa
- Vihertikka käyttää ruuanhankintaan usein avointa maastoa ja saa ravintonsa pääasiassa maasta, mikä erottaa sen monista muista tikkalajeista, jotka etsivät hyönteisiä runkojen ja oksien koloista.
- Vaikka laji ei ole tyypillinen lintujemppaajan "puunrummutaja", sen äänekäs ja tunnistettava kutsu — usein kutsuttu "yaffling" — tekee siitä helposti tunnistettavan myös ilman näkyvää lintua.
Etsiä